Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Helsingin keskustan valtaväylä Mannerheimintie päättyy pikku rakennuksen sisäänkäynnille.
Erottajalla liikenteenjakajalla seisova pömpeli ei totisesti ole arkkitehti Alvar Aallon tunnetuimpia töitä. Mutta että ”paskahuussi” – eikö se jo kuulosta aika lattealta? Ovista on todellakin joskus ennen päässyt myös käymälään.
– Siinä on ollut varhaisvaiheessa muun muassa kioskeja ja käymälöitä, jotka myöhemmissä vaiheissa ovat siitä poistuneet, sanoo arkkitehti ja taidehistorioitsija Jonas Malmberg Alvar Aalto -säätiöstä.
Nykyisin se on parkkiluolan sisäänmenokäytävä. Alueen asemakaava on saanut lainvoiman tammikuussa 2007.
– Rakennus on suojeltu asemakaavalla sr1-luokituksella, eli rakennustaiteellisesti merkittävänä rakennuksena ja niin vahvasti kuin asemakaavalla voidaan kohdetta suojella, Malmberg sanoo.
Lentokone tornin huipulla
Paviljongin historia juontaa juurensa sota-ajalle vuoteen 1941. Helsinki järjesti tuolloin arkkitehtuurikilpailun Erottajan pommisuojan sisäänkäynnin suunnitelmasta ja Erottajan alueen liikenteen järjestämisestä. Suojan yhteyteen sai sijoittaa ”mukavuuslaitoksia, virvoitusjuoma, sanomalehti- ja puhelinkioskeja”.
Aallon suunnitelma, nimeltään Hurra för den lilla skillnaden valittiin parhaaksi kuudentoista ehdotuksen joukosta. Sota-ajasta johtuen se toteutettiin aluksi väliaikaisena puusta.
Aallon alkuperäinen kilpailuehdotus oli mahtaileva. Eräissä luonnoksissa on mukana torni, jonka nokassa komeilee lentokone. Paviljongin yhteyteen hahmoteltiin myös ratsastajapatsasta. Osa piirroksista voi tosin olla vain kahvipöydässä syntyneitä visioita, jotka liitettiin mukaan.
Paviljonki valmistui olympialaisiin
Sodan jälkeen väestönsuojan sisäänkäynnin merkitsemistä yhtä suureellisesti ei koettu enää tarpeelliseksi. Rakennus valmistui krumeluurista riisuttuna eli lähes nykyisen näköisenä olympialaisten alla vuonna 1951.
– Voi tietysti ajatella, että kun siitä jäivät pois kaupunkikuvallisesti vahvimmat elementit, niin jäikö siitä samalla pois jokin keskeinen ajatus, Malmberg pohtii.
Rakennusta on hieman muuteltu vuosien saatossa, muun muassa vuonna 1969. Tuolloin alkuperäiset lasiset ilmanvaihtoputket vaihdettiin kuparisiin. Myös kokonaisuuteen kuuluneiden elävien köynnöskasvien poistaminen harmittaa.
Niinkin pramealla paikalla, jykevien vanhojen talojen ja ympärillä vilistävän liikenteen keskellä paviljonki näyttäisi tätä nykyä olevan vähän lytyssä ja kärsivän muustakin kuin rapistuvasta kunnosta, kenties yksinäisyydestä.
– Tämä on niin pieni ja helposti ohikäveltävä rakennus, joka kuuluu sarjaan kuriositeetteja, Jonas Malmbergkin myöntää.
Samaan hengenvetoon hän kuitenkin jatkaa, että Helsinkiin ja Alvar Aalto -museoon saapuvien kansainvälisten Aalto-fanien mielenkiinnolla ei ole rajaa, vaan kaikki Aallon piirtämä kiinnostaa.
Rakennus oli uutisissa vuonna 2012, kun kenties lumiauran irrottama pronssinen kaidetuki päätyi Lontooseen Christie'sin taidehuutokauppaan. Tukea ja siihen liitettyä kivenjärkälettä kaupattiin Alvar Aallon veistoksena yli 6000 euron lähtöhinnalla. Esine on nyt nähtävissä Aallon toimistotalon opastetuilla kierroksilla Munkkiniemessä.
Aallon ensimmäinen julkinen rakennus Helsingissä
Rakennusmateriaalit ovat arvokkaita. Sokkeli on pinnoitettu graniittilaatoin, katto ja vesikourut ovat kuparia. Sekä paviljonkia kiertävä kaide että ovet ovat pronssiset. Silmiinpistävintä on kuitenkin runsas lasipinta. Liikenteen solmukohdassa, keskellä risteystä olevaan rakennukseen läpinäkyvyys toki soveltuukin hyvin.
Kaikkihan tietävät, että Helsingin rakennuksista Finlandia-talo on Alvar Aallon piirtämä. Aika moni muistaa, että niin ovat muuten Enson pääkonttori ja Kulttuuritalokin. Paviljonki oli kuitenkin Alvar Aallon ensimmäinen Helsinkiin suunnittelema julkinen rakennus.
– Kilpailuehdotusvaiheessa hänellä oli vahva kaupunkikuvallinen ote, Malmberg kertoo.
Valtaväylän päätteenä oleva komea pytinki kertoo Aallon ajatuksista. Kirkot, kaupungintalot ja torit ovat kaupungin maamerkkejä, jotka luovat kaupunkikuvan hierarkian. Asuntojen ja kaupallisten tilojen tulee sopia kokonaisuuteen, mutta niitä ei saa päästää hallitsemaan sitä.
Soveltuu pokémonien jahtaamiseen
Erottajalla käy lounasaikaan melkoinen vilske, mutta harva kiinnittää paviljonkiin huomiota. Paikalle pyrähtää Essi Isomäki, joka muistelee kerran aiemmin panneensa rakennuksen merkille. Silloin sen seinään oli ripustettu Juhlaviikkojen iso valomainos, jonka huomasivat varmaan sokeatkin. Muuten rakennus ei herätä hänessä suuria intohimoja.
– Tämä edustahan on hyvä paikka pysähtyä, jos vaikka jahtaa pokémoneja, Isomäki tuumaa.
Myös Artti Aurasmaa toteaa, että paviljonki on ihan käyttökelpoinen parkkihallin suuaukko.
– Tässä itse asiassa on vähän samantyyppisiä piirteitä kuin tuolla erään paperiyhtiön pääkonttorissa, mutta ei minun mielestäni niitä Aallon sykähdyttävimpiä töitä, Auresmaa sanoo.
Ohi kävelevän Kirill Jakovlevin mielestä paviljongin sisäänkäynti sentään on jännittävä, kuin luolan suu tai salaovi.
Erottajan paviljongin viehätys on vielä ajanhammasta vastaan taistelevissa pienissä yksityiskohdissa. Katse kiinnittyy ovien päällä oleviin korumaisiin rakenteisiin ja rakennusta kiertävän kaiteen tukiin.
– Se on monella tapaa hiipunut, mutta koska se on ollut niin käyttörakennus, niin se on ymmärrettävää. Ennemmin pitäisi ajatella sitä, että tulevaisuuden toimenpiteet suhteutetaan siihen, mitä arvoja rakennuksessa vielä on säilynyt, Alvar Aalto -museon Jonas Malmberg sanoo.
Pari japanilaista turistia lompsii loivaa alamäkeä opaskirjat kourassaan: tuossa kai se nyt sitten on. Nopea vilkaisu edestä ja takaa. Sitten he jatkavat matkaansa.
Jutun lähteenä käytetty myös Leena Makkosen kirjaa Alvar Aallon kädenjälki Helsingissä.
Sun juttu on sarja, jossa te lukijat voitte ehdottaa meille juttuaiheita Helsingin seudulta ja Uudeltamaalta.
