– Eivät he tajunneet silloin omaiset ja vanhemmat. Eivät he tienneet, mihin heidän lapsensa joutuu. Se on ihan varma juttu.
Villikkalan kylässä Artjärvellä asunut Martti Vättö oli 15-vuotias kun hänet haettiin koulukotiin.
Eivät he tienneet, mihin heidän lapsensa joutuu.
Martti Vättö
– Äiti oli karjakko. Hän heräsi aamuneljältä lypsylle ja tuli sitten kotiin laittamaan lapsille aamupalaa. Isä oli alkoholisti eikä huolehtinut meistä. Halusin auttaa, jätin koulun kesken ja menin mopolähetiksi autoliikkeeseen. Kouluajoilta oli näpistyksiä: rusina-askeja, Rix-rax-patukoita ja lakupötköjä.
Miksi Martti vietiin koulukotiin, siihen tuli vastauksia vasta vuosikymmenien jälkeen.
– Tilasin Maakunta-arkistosta itseäni koskevia papereita muutama vuosi sitten. Sosiaalilautakunnan mielestä äiti oli kykenemätön huolehtimaan minusta, mutta samanaikaisesti kaksi nuorempaa sisarusta saivat jäädä kotiin.
– Vuosikymmeniä luulin, että äiti oli allekirjoittanut suostumuksen minun sijoittamisesta. Myöhemmin selvisi, että olivat tavoittaneet jostain isäni. Hän allekirjoitti paperin.
Heinäseipäällä selkään ja raipaniskuja
Martti oli 1960-luvulla kolmessa eri koulukodissa.
– Ensimmäinen paikka oli Järvilinnan vastaanottokoti Laukaassa. Sen pääasiallinen tehtävä oli ilmeisesti tutkia tulijan henkiset valmiudet. Aikaa käytettiin paljon erilaisten älykkyystestien tekemiseen. Jälkeenpäin olen papereista huomannut, että olen selviytynyt niistä ihan hyvin.
Seuraavaksi vietiin Kotiniemen koulukotiin Vilppulaan.
– Siellä oli isompia kavereita, jotka halusivat testata uutta tulokasta. Veivät piiput ja tupakat. Keittivät kuumaa kahvia, yksi piti minusta kiinni ja juottivat väkisin. Pelästyin niistä hommista ja karkasin. Oli syksyinen sadesää, enkä pitkälle päässyt. Henkilökunta löysi ladosta.
Karkaamisesta seurasi rangaistus.
– Heinäseipäällä tuli selkään 15 laakia jo paikan päällä. Seuraavana päivänä putkassa 20 raipaniskua.
– Putka oli hirveä paikka. Metallisänkyihin oli punottu ristikko sängyn pohjaksi. Päiväksi otettiin patja pois. Kun raipparangaistus tuli, niin käskettiin makuulle ja sitten alettiin hommiin. Pahimmillaan ne olivat 80 senttiä pitkiä, sormen vahvuisia pihlajakeppejä. Joskus käytettiin kahta keppiä yhtä aikaa.
Monen muun koulukodissa asuneen tavoin Martti Vättö kertoo simputuksesta ja mielivaltaisesta väkivallasta.
Ei niihin kukaan ulkopuolinen puuttunut. Koulukodit sijaitsivat eristyksissä.
Martti Vättö
– Ei kaltoinkohteluun kukaan ulkopuolinen puuttunut. Koulukodit sijaitsivat eristyksissä syrjässä. En nähnyt mitään tarkastajia. Jos sellainen tuli, siitä tiedettiin etukäteen ja meidät puettiin paremmin.
Koulukodit olivat usein suuria maatiloja ja tuotantolaitoksia, joissa lapset ja nuoret työskentelivät.
– Laitosten piti olla kannattavia ja meitä käytettiin työvoimana. Nykyisin sitä sanottaisiin lapsityövoiman hyväksikäytöksi.
– Talvet olin mettätöissä. Puut kaadettiin pokasahalla. Olin hevosmiehenä ajamassa tukkeja tien varteen umpimetsästä. Aamuisin ei aina tiennyt, mihin joutuu.
Kädet verillä sementtilaattoja
Kolmas Martti Vätön sijoituspaikka oli Pernasaaren koulukodin Leppäniemen osasto Laukaassa.
– Kutsuimme sitä rangaistuslaitokseksi. Siellä oli yhden miehen sellit ja muuri ympärillä, alakerrassa pimeässä sementtivalimo. Tein siellä sementtirenkaita ja käytävälaattoja. Puumuottiin kaadettiin sementtiä ja ohut liina silitettiin kädellä tasaisesti päälle. Sormet hikoili verta iltaisin.
Siellä oli yhden miehen sellit ja muuri ympärillä.
Martti Vättö
– Varmaan raskainta oli sellainen läheisyyden puute. Oltiin vähän kuin numeroita. Tukka pois ja porukasta tehtiin samankaltaisia. Jälkeenpäin olen ajatellut, että vähän Auschwitz-meininkiä. Alistamista.
Koulukodeissa kasvaneet ovat vuosia toivoneet valtiolta anteeksipyyntöä sekä korvausta kohtelustaan.
– Tunnen jonkinlaista katkeruutta, mutta en räjähtävää. Olen kuitenkin sen jälkeen pärjännyt ihan hyvin. Tapahtunut on ollutta ja mennyttä, mutta kyllä korvaus kelpaa, jos sellainen on tullakseen.
Armeijaan lähtö pelasti Pernasaaresta. Aikuisiällä Martti muutti perheineen Norrtäljeen Ruotsiin, missä teki työkseen veneitä. Muutama vuosi sitten hän palasi takaisin Suomeen ja asuu nyt Mäntsälässä.
– Joskus tulee tuttujen kanssa lapsuus ja nuoruus puheeksi. Sanovat, että minun täytyisi kirjoittaa kirja. Eivät he usko todeksi, mitä minulle koulukodeissa tapahtui.
Martti Vättö on yksi koulukotilapsista ja -nuorista, joita on haastateltu Yhteiskunnan tahra? Koulukotien kasvattien vaietut kokemukset -teokseen. Kirjan ovat kirjoittaneet Marjo Laitala ja Vesa Puuronen Oulun yliopistosta.
