Kun Miljoonasade saapui Tallinnan Pirittan satamaan 1980-luvun lopulla, istutettiin pojat limusiiniin. Sitä sitten kierrätettiin pitkin kaupungin katuja niin, että auton nokassa liehuivat Viron ja Suomen liput – ei sirppiä, ei edes vasaraa, vaikka vielä Neuvostoliitossa oltiin. Heikki Salo tuumii nyt, kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, että ihan tarkkaan eivät nuoret miehet tienneet, mistä on kyse, mutta jotain kummaa oli selvästi meneillään.
– Kun oli myllerrys alussa, tai oikeastaan vasta alkamaisillaan, niin ei sitä voinut kuvitella, mihin se johtaa: Neuvostoliiton katoamiseen, Baltian maiden itsenäistymiseen ja Berliinin muurin murtumiseen. Ei me tajuttu olevamme mukana vallankumouksessa, vaikka ei me ihan tyhmiä oltu.
1980-luvun lopulla Miljoonasade oli kovassa nosteessa Neuvosto-Eestissä. Bändi vieraili siellä kolmeen otteeseen – välillä itsekseen, välillä Cliftersin ja Kolmannen naisen kanssa. Kierrettiin ainakin Tallinna, Tartto ja Pärnu, mentiin kun pyydettiin.
– Tallinnassa kyllä tajuttiin, että tämä on erikoisempi reissu. Limusiinista meidät vietiin suoraan televisioon, mutta en enää muista, mitä kyseltiin. Hurjaa oli kuitenkin.
Toisenlaista, kontrolloidumpaa, oli meno ollut aiemmin Leningradin (nyk. Pietari) keikalla, jossa Miljoonasade esiintyi nuorallatanssijoiden bileissä entisessä elokuvateatterissa. Siellä seisoi käytävällä vakavia miehiä, jotka painoivat olkapäästä kevyesti takaisin istumaan jokaisen, joka yritti nousta tanssimaan.
Leningradissa bändi tutustui myös päällystakkiin, joka oli läsnä myös Viron keikoilla.
– Keikan jälkeen hotellihuoneessa pidettiin jatkot ja jatkoille ilmestyi aina hiljainen mies. Se istui aina nurkassa jossain selvinpäin, ei se tosin mihinkään puuttunut. Tarkkaili vaan.
Taskuvarkaatkin jättivät rokkarit rauhaan
Vuosi vuodelta vapaus kasvoi. Tallinnan Rock Summerissa 1989 Heikki Salo kertoo aistineensa suuren muutoksen ihmisten käyttäytymisessä ja olemuksessa. Se oli itsevarmempaa, rennompaa.
– Yleisöä oli 100 000, ja se meininki oli, että meitä ei enää estetä. Muutahan ei juuri rokkibändit kiertueella näe kuin keikkapaikan ja hotellin, mutta tämän muutoksen huomasi. Jengiä oli hemmetisti ja ne oli voimakkaat bileet.
Länsimaiset rokkarit olivat tärkeitä virolaisten itsenäisyyshaaveille. Sen takia kohtelu oli asianmukaista, Salo muistelee.
– Meille sanottiin, että pitäkää esiintyjäpassi näkyvillä, niin teidän ei tarvitse huolehtia taskuvarkaista. Asiasta oli kai paikallisen mafian kanssa sovittu.
Salo piipahtelee Tallinnassa edelleen mielellään. Silloin hän hyppää taksiin ja pyytää, kuulemma piruuttaan, kuskia vetämään pätkän Juri Gagarinista kertovaa hittiä Lapsuuden sankarille.
– Kyllä ne sitten aina vähän sitä laulaa. Sehän levytettiin viroksi parinakin versiona.
Se, että Viro kaatoi vanhan vallan laulun voimalla, on Salon mielestä ilmeinen juttu. Laulu on ollut Virossa aina ja laululla on voimaa.
– Se on samaan aikaan abstrakti ja tosi konkreettinen asia. Kun sä laulat, ei jää pöytäkirjaan todistetta, mutta kun sä laulat jotain, millä on merkitystä ja katsot silmiin toista ihmistä, joka laulaa sun kanssa, se jää ikuisesti mieleen. Se on huonosti todistettava, mutta todella todistusvoimainen juttu.
