Dosentti Juha Pohjosen maanantaina julkaistu kirja Sodan ja rauhan rajalla paljastaa, miten suomalaisten ja venäläisten kädenvääntö jatkui vielä talvisodan jälkeenkin.
Moskovassa solmittiin 12. maaliskuuta 1940 rauhansopimus, jossa määriteltiin Suomen uusi itäraja. Suomalaisten epäonneksi Kremlissä käytetty kartta oli mittakaavassa 1:1 050 000, jolloin rajaviiva oli maastossa pari kilometriä leveä.
Venäläisten mielestä rajankulku oli vain tekninen käytännön asia, mutta suomalaisille asiasta muodostui varsinainen geodeettien välinen sodan jatko.
Venäläiset tunkeutuivat mahdollisimman pitkälle länteen
Suomalaisten kannalta ongelmia syntyi jo ennen varsinaista rajankäyntiä. Puna-armeijan etummaisten ja Suomen armeijan viimeisinä vetäytyvien joukkojen välimatka oli sovittu pidettäväksi vähintään yhtenä kilometrinä, mutta se oli vaikeaa, kun venäläiset joukot eivät näyttäneet pysähtyvän.
Välirauhan aikana Neuvostoliiton puolelle rajaa päätyi yhteensä 212 suomalaista, joista takaisin pääsi vain 79 ihmistä.
– Venäläiset menivät linjan länsireunalle ja totesivat, että tästähän pääsee vielä pidemmällekin, joten jatketaanpa matkaa, Juha Pohjonen kärjistää.
Näin oli esimerkiksi Korpiselässä ja Simpeleellä, jossa puna-armeija eteni Suomen puolelle jopa viisi kilometriä rauhansopimukseen merkitystä rajasta.
– Puna-armeija rikkoi rauhansopimuksen rajalinjaa kaikkialla, Pohjonen toteaa.
Suomalaisten ja neuvostoliittolaisten joukkojen välille sovittiin lopulta noin kahden kilometrin levyinen demarkaatiolinja. Pohjosen mukaan puna-armeijan joukot eivät kuitenkaan kunnioittaneet sitä.
Myös suomalaiset rötöstelivät
Suomalaisten näkökulmasta räikeimmät tapaukset olivat Värtsilä ja Enson teollisuustaajama, jotka puna-armeijan joukot miehittivät jo ennen rajankäyntiä.
Puna-armeijan sotilaat myös varastivat suomalaisten omaisuutta ja purkivat miehittämältään Suomen alueelta kokonaisia rakennuksia.
– Riihiä, vaikka mitä. Kaikki lähti, mikä irti lähti, Pohjonen kuvaa.
Pohjosen mukaan osa raja-alueen rötöstelystä menee kuitenkin suomalaisten tiliin. Vetäytyvien suomalaisjoukkojen jälkeen alueella kierteli reserviläisiä ja työvelvollisia, jotka ottivat evakkoon lähteneiden karjalaisten tyhjistä taloista kaiken arvokkaan irtaimen omaisuuden.
Menettely saavutti huippunsa Käkisalmessa, jossa "takavarikoitsijat" olivat viranomaisten kertoman mukaan kulkeneet jonossa talosta taloon etsimässä mukaan otettavaa.
Välirauhan ensimmäinen uhri
Välirauhan ensimmäinen uhri oli helsinkiläinen reservin lääkintäluutnantti Osmo Alonen, joka katosi 13. maaliskuuta heti rauhantulon jälkeen. Alonen oli lähtenyt etsimään Säkkijärven Nisalahden taistelukentälle jääneitä haavoittuneita suomalaisia alueelta, joka rauhansopimuksen perusteella oli jäämässä Neuvostoliitolle.
Erään puna-armeijan majurin mukaan Alonen oli otettu kiinni ja siirretty johonkin "korkeampaan" esikuntaan. Suomen Moskovan-lähetystön myöhemmin saamien tietojen perusteella Alonen olisi ollut hengissä ainakin vielä toukokuussa.
Pohjosen mielestä todennäköisin vaihtoehto on se, että Alonen tapettiin vakoilijana heti keväällä tai viimeistään kesän 1940 aikana.
– Hänestä tuli yksi lukuisista epämääräiseen kategoriaan "välirauhan aikana kadonneet" kuuluneista henkilöistä, Pohjonen summaa.
Viimeinen siepattu palasi vuonna 1959
Juha Pohjosen laskelmien mukaan välirauhan eli talvisotaa seuranneen reilun vuoden aikana Neuvostoliiton puolelle rajaa päätyi yhteensä 212 suomalaista, joista takaisin pääsi vain 79 ihmistä. Loput 133 siviiliä ja sotilasta joko katosivat tai tapettiin.
Venäläiset menivät linjan länsireunalle ja totesivat, että tästähän pääsee vielä pidemmällekin.
Juha Pohjonen
Pohjosen mukaan osa kadonneista eksyi väärälle alueelle, mutta venäläiset ottivat kiinni suomalaisia myös tietoisesti. Sieppauksia tapahtui ei-kenenkään maalla ja jopa Suomen puolella.
Erityisen vaaralliseksi paikaksi tuli Tohmajärvi, jossa venäläiset sieppasivat huhtikuussa useita sotilaita. Sieppauksen uhriksi joutui myös rajapylvästä pystyttämässä olleita suomalaissotilaita, kuten toukokuussa Rautjärvellä.
Suomalaisia sotilaita vastaan myös ammuttiin. Yksi röyhkeimmistä tapauksista sattui huhtikuussa Ilomantsin Möhkössä, jossa Suomen puolella rajaa ollut rajasotamies Väinö Nuutinen kuoli viiteen luodinosumaan. Suomalaiset eivät vastanneet tuleen, sillä joukoille oli annettu jyrkkä määräys olla vastaamatta ammuntaan.
Viimeinen välirauhan aikana Neuvostoliittoon kadonnut suomalainen oli korpraali Reino Lahtinen, jonka venäläiset olivat siepanneet laukaustenvaihdon jälkeen Uukuniemellä vuoden 1940 huhtikuussa. Lahtinen pääsi takaisin Suomeen vasta vuonna 1959.