Velipuolikuu, Mutapainin ystävät, Iltalypsy, Kotikatu. Televisiohistoriaa, joissa yhdistävänä tekijänä on näyttelijä Eeva Litmanen.
– On käynyt hyvä tuuri, että on pyydetty juttuihin, joista on jäänyt jälki.
Eeva Litmanen oli aloittanut Ylen Radioteatterissa jo 1970-luvun alussa, mutta seuraava vuosikymmen teki hänestä koko kansan tutun. Velipuolikuuta seurasi parhaimmillaan yli kaksi miljoonaa silmäparia.
– Tuosta ajasta on vain hienoja muistoja. Julkisuuskin oli myönteistä, eikä häiritsevää. Hienoa, että työ kelpasi.
Litmanen kokee olleensa urallaan etuoikeutetussa asemassa. Hän ei ole koskaan joutunut castingiin eli kilpailemaan roolista toisten näyttelijöiden kanssa.
– Kunnioitan nuoria näyttelijöitä, jotka pystyvät siihen. Se on kamalan pelottavaa ja itsetuntoa repivää. Asettaa itsensä arvioivan silmän alle. Ja sehän koskee kaikkea työelämää tänä päivänä.
– Kuulun siihen käsittämättömään sukupolveen, jolla on aina ollut työpaikka ja kuukausipalkka. Ei iso, mutta se kolahti aina samana päivänä tilille.
Uraltaan suistunut kassanhoitaja
Eeva Litmanen juhlii tällä viikolla viittä vuosikymmentä teatterilavalla. Oikeastaan ensimmäisestä teatteriesiintymisestä on jo hieman pidempi aika.
– Marssittiin tyttöystäväni kanssa Lappeenrannan teatterinjohtajan puheille. Tiedusteltiin, pääsisimmekö avustajiksi satunäytelmään.
Litmanen oli tuolloin 12-vuotias. Elettiin vuotta 1956. Reitti kaupunginteatterille oli tullut tutuksi äidin seurassa.
– Olen aina halunnut esiintyä, hauskuttaa ihmisiä. "Haloo! Mää oon täällä." Nykyään varmaan sanottaisiin, että olin ADHD, tuolloin pidettiin vain vähän villinä, Litmanen nauraa.
Täysin suoraviivainen ei Litmasenkaan uraputki ole ollut. Väliin mahtuu "oikeitakin töitä".
– Olen uralta suistunut kassanhoitaja, Litmanen sanoo pilke silmäkulmassa.
Teatteri vei kuitenkin mukanaan, eikä menoa lopulta hidastanut edes se, etteivät Teatterikoulun ovet avautuneet. Korvaaja löytyi Joensuusta, jossa kaupunginteatteria johti nuori Jouko Turkka.
– Jokke oli minun teatterikouluni. Hän avasi oven toisenlaiseen näyttelijyyteen.
Turkka antoi muun muassa luvan näytellä murteella. Karjalaisuudesta on sittemmin tullut Eeva Litmasen tuotemerkki.
– Miten sie teeskentelet karjalaks? Mie en tiijä.
Elokuva on yhä miesten maailma
Toinen tärkeä ohjaaja Eeva Litmasen uralla on Veikko Aaltonen, jonka johdolla syntyi palkittu Rakkaudella, Maire -elokuva.
– Hyvä ohjaaja luo turvallisen työympäristön. Tuo piirre on täydellisesti Veikko Aaltosessa. Et koskaan koe itseäsi tyhmäksi, vaikka mitä tusauttaisit.
Litmanen pitää _Rakkaudella, Maire _-elokuvaa käänteentekevänä urallaan. Se oli vakava elokuva, joka myös kiinnosti katsojia.
– Elokuva kokonaisuutena onnistui. Siitä on tullut tärkeä monille ihmisille.
Maire oli tuolloin jo pitkän uran tehneen Litmasen ensimmäinen pitkän elokuvan päärooli. Aikuinen nainen suomalaisen elokuvan pääroolissa on yhä harvinaisuus.
– Naisen asema yhteiskunnassa on muuttunut hurjasti. Naisten tarinoita soisikin näkevänsä enemmän. Teatterissa naiset ovatkin jo hyvin esillä, mutta elokuvassa tilanne on toinen.
Johtuuko epäsuhta käsikirjoittajista vai mistä, Litmanen pohtii. Joka tapauksessa on hyvä, että asiasta nostetaan haloo, kuten viime aikoina ovat tehneet muun muassa näyttelijäkollegat Mari Rantasila ja Elina Knihtilä.
Ja siltikin muutos on tiukassa. Eeva Litmanen kritisoi kovin sanoin viestiä, jonka tuleva itsenäisyyden juhlavuosi antaa.
– Kun Suomi täyttää ensi vuonna sata vuotta, mitä teemme? Tuntemattoman sotilaan. Vaikka se ei ole ainoa juhlavuoden elokuva, nielee se leijonanosan rahoista. Raivostuttavaa!