Kaksi miestä ja mikrofoni. August Strindbergin lakonista, mutta riipivää tekstiä tulkitsevat Hannu-Pekka Björkman ja Tobias Zilliacus. Molempien roolihenkilö on hairahtunut kerran elämässään kaidalta tieltä. Moraalinen jälkipyykki käydään eräänä helteisenä iltapäivänä ruotsalaisella kesähuvilalla.
Kuunnelman lavastuksen muodostaa muusikko Teho Majamäen äänimaisema ja sen ohjaa Juhana von Bagh.
– Kaksi loistavaa näyttelijää, yksi huikea muusikko ja ajatuksena se, miten he soittavat tämän kappaleen, von Bagh kuvailee.
Suomen Yleisradio oli vain muutaman kuukauden ikäinen, kun samainen Strindbergin _Paria-_kuunnelma esitettiin radiossa 14.9. 1926. Suorasta ruotsinkielisestä lähetyksestä ei ole tallennetta, jopa tekijätiedot ovat puutteelliset. Paria oli kuitenkin lähtölaukaus tänä vuonna 90 vuotta täyttävän Yleisradion draamatuotannolle.
Vanhan kamarinäytelmän voisi olettaa houkuttelevan tekijät parodian puolelle. Strindberg on kuitenkin von Baghin mukaan repivä, raastava ja samalla myös yllättävän tuore kirjailija.
– Klassisen musiikin puolella ei kukaan ajattele, että nämä nuotit ovat 20 vuotta vanhoja, että eihän näitä voi enää soittaa.
– Joskus tuntuu, että muussa kulttuurissa ajatellaan, että kun tämä teksti on sata vuotta vanha, niin siinä ei voi olla mitään syvyyttä. Päinvastoin, jos teksti on säilynyt tähän asti, niin se tarkoittaa, että siinä on aikamoista jytyä, von Bagh hehkuttaa.
Suoran lähetyksen huumaa, meni syteen tai saveen
Kun vuoden vanha Yleisradio teki kuulijakyselyn, kävi ilmi, että kuunnelmat ja niiden ohjelmapaikalla esitetyt vapaammat vuoropuhelut ja lauluillat, olivat suosittuja ja niitä haluttiin lisää. Vuonna 1927 kuunnelmia esitettiinkin jo yli 30.
Kuunnelmaillaksi vakiintui aluksi maanantai, sillä silloin teattereilla ei ollut näytöksiä ja näyttelijöiden oli mahdollista työskennellä radiolle. Kuunnelmat, joita kutsuttiin aluksi muun muassa kuulonäytelmiksi ja kuulelmiksi, olivat suoria lähetyksiä pitkälle 1930-luvulle saakka.
Uusi _Paria _esitetään ja lähetetään vanhaan malliin suorana. Näyttelijät ja muusikko astuvat elävän yleisön eteen elokuvateatteri Andorrassa Helsingissä päivälleen 90 vuotta ensiesityksen jälkeen. Tämän päivän tekijälle suora lähetys tuo oman jännitteensä.
– Meillä on siellä katsomossa parisataa ihmistä livenä, mutta toivottavasti kymmeniätuhansia kuulijoita, von Bagh uhoaa.
– Tämä on meille kaikille ihan uusi kokemus. Luulen, että se tulee olemaan samanlaista, kuin mitä on kuunnella rockia tai live jazzia.
Von Bagh uskoo paikalla olevan yleisön sähköistävän tunnelmaa ja jännittävänsä, että pienetkin virheet nousevat esiin.
– Niin, että kyllähän tämä voi mennä ihan munille, hän nauraa.
Suomisen perhe oli liian fiini
1930-luvun puolivälin jälkeen kuunnelmia alettiin nauhoittaa levyille ja sittemmin nauhoille. Se vapautti tuotannot suorien lähetysten paineista. Radioteatterin asema vakiintui entisestään, kun Yleisradio palkkasi sille oman näyttelijäkunnan vuonna 1948. Sen kautta näyttelijät ja ohjaajat saattoivat erikoistua ääninäyttelemiseen ja radiolle ohjaamiseen. Taidemuoto kehittyi.
Varsinaisen yleisöpotin räjäyttivät kuitenkin sarjakuunnelmat. Niissä oli viihteellisempi ote ja saippuasarjamainen jännittävään kohtaan jääminen koukutti palaamaan vastaanotinten ääreen.
Myöhemmin elokuvista tunnetuksi tullut Suomisen perhe alkoi sekin kuunnelmasarjana jo 1938.
Kulttuurihistorian tutkija Paavo Oinonen kertoo, että vuonna 1945 Ylen pääjohtajaksi noussutta Hella Wuolijokea sarjan suosio sekä miellytti että mietitytti.
– Hella Wuolijoki piti Suomisen perhettä hieman yksipuolisena kuvana suomalaisista, Oinonen sanoo.
Lopulta Wuolijoki tarttui itse toimeen ja ryhtyi kirjoittamaan Suomisen perheen rinnalle sarjaa nimeltä Työmiehen perhe. Siinä seurattiin puuseppä Kustaa Rantasen ja hänen perheensä elämää Helsingissä.
– Hella Wuolijoen ajatus oli, että tarvitaan kuva myös jostain toisesta yhteiskuntaluokasta. Wuolijoelle se oli työväenluokkainen näkökulma Suomesta.
Jatkuu huomenna! Sarjakuunnelmat koukuttivat radioiden ääreen
Perhekuunnelmien rinnalle nousi pian hupailuja ja jännitystäkin. Vuodesta 1945 lähtien kuuntelijoita villitsi humoristinen kuunnelmasarja Kalle Kustaa Korkin seikkailuja. Seikkailut lähetettiin viiden minuutin mittaisina pätkinä viikolla ja koosteena sunnuntaisin.
Kuulijatutkimuksen mukaan jopa 90 prosenttia radionkuuntelijoista halusi tietää, mitä tapahtuu, kun jakson lopussa murahdettiin näyttelijä Jalmari Rinteen suulla “jatkuu huomenna”. Kuulolla oli siis lähestulkoon koko Suomi.
– Yle sai sarjojen myötä paljon uusia kuuntelijoita ja myös luvanmaksajia, sanoo Paavo Oinonen.
Liikemies Kalle Kustaa Korkki oli aluksi sarjan johtohahmo, mutta näyttelijä Oke Tuuri teki savolaisittain murtavasta Korkin apulaisesta Pekka Lipposesta niin hersyvän tyypin, että Lipponen nousi lopulta suositummaksi hahmoksi sarjassakin. Korkki hoiteli "ahväärejään" maailmalla. Hänen apunaan hääräävä "näkäräisiä" nautiskeleva, naisiin menevä apulaisensa Lipponen joutui aina pulaan.
Seikkailusarjaa kirjoitti nimimerkki Outsider eli Aarne Haapakoski. Korkin ja Lipposen edesottamuksia ilmestyi myös lehtinä. Lopulta tuotantovauhti oli niin huikea, että 50-luvun lopulle tultaessa Haapakoski palkkasi avukseen ajanvietekirjallisuudessa jo siipiään kokeilleen nuoren miehen, Seppo Tuiskun.
Kaukaisia maita, mutta ahtaasta näkökulmasta
Tuisku kirjoitti pitkälti yli sata Lippos–Korkki-tarinaa vuorovedoin Haapakosken kanssa. Vaikka oltiin lähestymässä jo 60-lukua, kansainvälisten seikkailijoiden maailmankuva oli hyvin ahdas ja naiskuva rajoittunut. Tuisku muistelee vuosikymmenten takaisia kirjoituksia hieman hämmentyneenä.
– Pekka Lipposella oli näitä heiloja. Yksi oli romaninainen ja hänet oli kirjoitettu oikein hurjaksi. Tästä hahmosta revittiin irti kaikki huumori, mitä kuvitella saattaa, äimistelee Tuisku mennyttä aikaa.
Tuisku joutui näkemään paljon vaivaa perehtyäkseen kaukaisten maiden maisemiin ja tunnelmiin.
– Kaikki kirjat, joita sain käsiini, sisälsivät vanhentuneita tietoja, Tuisku kertoo.
Kehnosti englantia taitava Tuisku alkoi tilata ja tavata National Geographicia. Sitä kautta löytyi myös tarkkoja karttoja, joiden avulla kirjoittaja pystyi kuvittelemaan, missä liikutaan.
Haapakoski kuoli 1961 ja Seppo Tuisku jäi kirjoittamaan tarinoita yksin vielä joidenkin vuosien ajaksi. Herrasmiesseikkailijoiden tarina loppui radiossa 1965. Tuolloin elettiin jo televisioiden aikaa.
Radio on kuin sauna, se säilyy pyhänä paikkana
Yleisradio aloitti myös televisiodraaman teon hyvin pian lähetysten käynnistyttyä. Televisioteatteri perustettiin 1961 ja se toimi seuraavat kolmekymmentä vuotta.
Tänä päivänä tekniikka mahdollistaa nautittavien taltiointien teon suoraan teattereiden lavoilta. Tämän päivän Yleisradiossa niitä lähettää Yle Teema. Televisioteatterin perintö on siirtynyt myös tv-sarjoihin, joiden kultakautta on arveltu elettävän parhaillaan.
Ohjaaja Juhana von Baghin mielestä kuunnelmat ovat kuitenkin Suomessa yhä vahvoilla.
– Tanskassa tai vaikkapa Yhdysvalloissa investoidaan niin valtavat määrät rahaa ja osaamista tv-sarjojen tekemiseen, että ei meillä ole vielä pitkään aikaan asiaa samalle tasolle.
– Radiossa sen sijaan ollaan ihmisen sisällä ja siellä köyhäkin voi olla kuningas, sanoo Juhana Von Bagh.
– Radio tulee säilyttämään asemansa niin kuin sauna on säilyttänyt asemansa pyhänä paikkana.
– Uskon, että ihmiset alkavat etsiä yhä enemmän asioita, joihin voi syventyä, joille voi antautua, kuten radio, von Bagh pohtii.