Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaalilla esitettävä Cheer Up on dokumentti rovaniemeläisestä cheerleading-joukkueesta, joka sijoittuu aina kisoissa viimeiseksi.
Ihmispyramidit eivät tahdo pysyä pystyssä ja ilmaan heitettävät tytöt tippuvat joukkuekavereidensa päälle vaarallisen näköisesti.
Valmentaja Miia Norvapalon tavoitteet ovat kuitenkin korkealla. Hän matkustaa Teksasiin saakka ottamaan oppia maailman parhailta cheerleadereilta treenatakseen joukkueensa huippukuntoon. Kotiin palatessaan hän puhkuu tsemppimieltä ja uusia näkemyksiä.
"Meidän pittää asettaa rima siihen, ettei me olla viiden parhaan joukossa. Me ollaan ykkösiä", Norvapalo julistaa joukkueelleen.
"Mikään ei ole mahdotonta vaan kaikki on mahdollista."
Kovasta yrityksestä huolimatta joukkue ei menesty. Dokumentin lohdullinen viesti on, ettei se haittaa, sillä elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin voitto.
– On hienoa, jos ihmisellä on tavoitteita ja kunnianhimoa, mutta elämässä moni asia tulee ihmisen ja kunnianhimon väliin. Tässä elokuvassa sellaisia asioita ovat esimerkiksi vaikeat perhesuhteet, kertoo dokumentin ohjannut kanadalainen Christy Garland, joka vierailee parhaillaan Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla Helsingissä.
Garlandin mukaan menestystä ajatellaan liian usein vain saavutuksina työelämässä tai urheilussa.
– Ihminen voi olla elämässään menestynyt olemalla esimerkiksi hyvä ystävä tai hyvä arjen pyörittäjä.
Myös epäonnistumiset ovat Garlandin mukaan tärkeitä ja niitä pelätään turhaan. Häneen teki suuren vaikutuksen se, miten rovaniemeläinen cheerleading-joukkue suhtautui epäonnistumisiinsa.
– Vaikka joukkue hävisi kilpailuissa, tytöt iloitsivat esimerkiksi siitä, että kukaan ei tippunut kesken kisan pyramidin huipulta lattialle. Se on hieno asenne.
Kanadalainen ihastui suomalaiseen melankoliaan
Vielä muutama vuosi sitten torontolainen Christy Garland ei tiennyt Suomesta juuri mitään. Sitten hän tapasi erään torontolaisgallerian avajaisissa suomalaisen naisen, joka kertoi valmentavansa työkseen cheerleading-joukkuetta.
– Olin yllättynyt, että Suomessa harrastetaan lajia, jonka olen mieltänyt puhtaan yhdysvaltalaiseksi. Mielikuvissani vähäpukeiset tytöt hymyilivät mekaanisesti ja heiluttelivat pompom-palloja. En liittänyt sellaista mielikuvaa suomalaisuuteen.
Ohjaajaa kiinnosti ristiriita pirteän amerikkalaisen urheilulajin ja suomalaisen melankolisena pidetyn mentaliteetin välillä.
Samantapainen ristiriita vallitsee hänen mukaansa usein ihmisten henkilökohtaisessa elämässä. Hänen mukaansa varsinkin nuoriin naisiin – ja etenkin cheerleadereihin – kohdistuu paineita olla kaunis, täydellinen ja aina iloinen.
– Samaan aikaan nämä nuoret naiset voivat kuitenkin käydä elämässään todella vaikeita ja kivuliaitakin tapahtumia läpi.
– Minua kiinnosti suomalaisten cheerleadingin harrastajien elämän kuvaaminen tämän ristiriidan valossa.
Tavattuaan rovaniemeläisjoukkueen ensimmäistä kertaa Garland varmistui aiheen kiinnostavuudesta.
– Joukkueen jäseniltä puuttui täysin amerikkalaiseen kulttuuriin pesiytynyt jatkuva hymyily ja esiintyminen. Tytöt olivat aidosti ja rehellisesti sitä mitä olivat. He hymyilivät vain silloin kun heitä hymyilytti, Garland kertoo.
– Itseäni suomalainen käytös miellyttää paljon enemmän kuin amerikkalainen.
Dokumentti oli päähenkilöille terapiaa
Kolmen vuoden dokumenttiprojektin aikana cheerleading-joukkueen jäsenten elämässä ehti tapahtua monenlaista.
Elokuvan yhdeksi päähenkilöksi nousevan Patricia Fiskin äiti on kuollut ja isä kertoo saavansa uuden naisystävänsä kanssa vauvan. Teinityttö ei oikein tiedä, miten asiaan suhtautuisi.
Toinen dokumentin päähenkilöistä on rock-henkinen Aino Selin, joka eroaa sekä poikaystävästään että cheerleading-joukkueesta etsiessään itseään ja omaa paikkaansa aikuisten maailmassa.
Joukkueen valmentaja Miia Norvapalo puolestaan tilittää dokumentissa kampaajalleen, miten vaikea hänen on kuvitella itseään enää koskaan seurustelusuhteeseen, kun elämä on jo täynnä töitä, valmentamista ja koiran hoitoa.
– Yllättävän paljon tuli dokumentin teon aikana oivalluksia omasta elämästä. Sellaisia, joita ei välttämättä olisi tullut ilman tuota dokumenttia, Norvapalo kertoo odotellessaan dokumentin pressinäytöksen alkua Helsingin Kulttuuritehdas Korjaamolla.
Vieressä istuva Patricia Fisk on samaa mieltä.
– En olisi varmaan puhunut mieltäni painavista asioista kenellekään, elleivät dokumentin tekijät olisi kannustaneet, että tässä olisi nyt tilaisuus puhua, Fisk sanoo.
– Se oli kuin terapiaa, Norvapalo lisää.
Joukkue on kuin perhe
Dokumentissa esiintyvä rovaniemeläisjoukkue jatkaa yhä toimintaansa, tosin aiempaa maltillisemmilla tavoitteilla.
– Oltiin keväällä kilpailuissa, eikä oltu viimeisiä, vaikka loppupäässä oltiinkin. Nykyään joukkueen tavoitteena kilpailuissa on kokemuksen hakeminen, Miia Norvapalo kertoo.
– Ennen minulla oli tosi voimakas näyttämisen halu. Nyt olen rauhoittunut sen asian suhteen enkä enää pakota ketään tavoittelemaan ykkössijaa.
Ohjaaja Christy Garland toivoo, että dokumentin katsojat näkisivät saman minkä hänkin näkee: sen, että dokumentissa kuvatut nuoret saavat harrastukseltaan paljon, saivatpa he toiminnastaan mitaleja tai eivät.
Mielikuvat minihameessa hyppivistä pinnallisista pompomien heiluttelijoista murskautuivat nopeasti hänen seuratessaan treenaamista lähietäisyydeltä.
– Cheerleading on raskasta maa- ja ilma-akrobatiaa. Vaatii valtavasti luottamusta antaa joukkuekavereidesi heittää sinut ilmaan ja uskoa siihen, että he ottavat sinut kiinni.
– Se on samanlaista luottamusta kuin läheisissä ihmissuhteissa. Joukkue on kuin toinen perhe.
Cheer Up Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla la 17.9. ja pe 23.9.
Dokumentin koko Suomen laajuinen ensi-ilta on 28.10.