Valokuvataiteilijoiden Hippolyte galleriassa Helsingissä paukkuu ja ryskyy. Teräs iskee teräkseen, hitsauspilli sihahtaa.
Kroatialaiset mediataiteilijat Nadija Mustapić ja Toni Meštrović ovat kuvanneet työtä telakalla Suomen Turussa sekä kahdessa kroatialaisessa satamakaupungissa, Splitissä ja Rijekassa.
Telakkahallit ovat valtavia, kaikki työkoneet ja laivojen osat ovat jättimäisiä.
Nadija Mustapić
– Split ja Rijeka ovat meidän kotikaupunkimme, Toni Meštrović kertoo.
– Satamat ja laivanrakennus ovat olleet aina läsnä meidän molempien elämässä.
Vaikka telakka nostureineen ja äänineen on kuulunut molempien taiteilijoiden lapsuuteen, oli astuminen sisälle telakan halleihin silti hämmentävä kokemus.
– Mittakaava telakalla on jotain ihan muuta, mihin on tottunut.Telakkahallit ovat valtavia, kaikki työkoneet ja laivojen osat ovat jättimäisiä. Myös laivoja rakentavien ihmisten määrä on käsittämätön, Nadija Mustapić sanoo.
Suurta on myös ääni. Ainoa hiljainen hetki on se, kun valmis laiva solahtaa veteen.
Telakat muuttuvat hotelleiksi ja teollisuustyö turistien palveluksi
Mediataiteilijat eivät hakeutuneet telakalle pelkästään estetiikan vuoksi. Viime vuosikymmenten yhteiskunnalliset muutokset ovat vaikuttaneet voimalla raskaan teollisuuden toimintaan Kroatiassa. Telakkateollisuuden lisäksi maassa on muun muassa sementti- ja kemianteollisuutta.
Ainoa, mikä enää elättää meitä on turismi.
Nadija Mustapić
Kun maa liittyi Euroopan unioniin vuonna 2013 muutosvauhti vain kiihtyi. Esimerkiksi telakoita on sekä suljettu että yksityistetty ja niiden toimintaa on saneerattu. Työpaikat ovat vähentyneet. Monikansalliset varustamokaupat vaikuttavat makrotasolla valtiontalouteen ja elinoloihin satamakaupungeissa. Mikrotason vaikutukset näkyvät telekkatyöläisten henkilökohtaisissa kohtaloissa.
Jotkut ottavat kantaa hyvinkin rankalla tavalla, julistavat.
Toni Meštrović
– Jo aiemmin ajettiin alas maanviljelys. Ainoa, mikä enää elättää meitä on turismi, Nadija Mustapić sanoo.
Telakoilta jää tyhjilleen valtavia halleja, jotka ovat satamakaupunkien parhailla paikoilla, meren rannoilla. Niitä puretaan vauhdilla. Tilalle nousee hotelleja, kauppakeskuksia ja kovan rahan asuntoja. Paikkoja, joihin hallit kansoittaneilla työläisillä ei ole asiaa. Kaupunkikuva muuttuu vauhdilla.
Rakastaako hitsaaja työtään?
Työn katoaminen ja kaupunkien muutos kiinnostavat taiteilijoita. Monet etsivät suoria vaikutuskeinoja.
– Jotkut ottavat kantaa hyvinkin rankalla tavalla ja haluavat julistaa, Meštrović sanoo.
Mustapić ja Meštrović haluavat herättää ajatuksia hienovaraisemmin. Telakan arkisen aherruksen kuvaaminen johtaa ajatuksiin työnteosta ja sen merkityksestä, mikä vie mietteet teollisuuden tilanteeseen, mikä taas johdattaa pohtimaan globaalia taloutta.
The Quotas of Pride -teos koostuu kahdesta videoinstallaatiosta. Viisikanavainen Moment of Silence kuvaa telakkatyötä ja työvaiheita. Työläisten virta kulkee sisälle töihin ja ulos päivän päätteeksi. Aherrus yhdistyy työntekijöitten minuutin mittaisiin kasvokuviin. Ne ovat videon hiljainen hetki, moment of silence.
Ympäristöpuhe puuttuu meiltä.
Toni Meštrović
Valokuvagallerian pienemmässä studiotilassa nähdään Nadija Mustapićin Do I Love My Job? -teos. Siinä katsotaan telakkatyötä kahden hitsaajana työskentelevän naisen silmin. Toinen työskentelee Suomessa ja toinen Kroatiassa.
Kroatiassa naiset ovat harvinaisuus laivanrakennuksessa. Telakoiden konttoreista heitä kyllä löytää. Syynä ovat ennakkoluulot puolin ja toisin sekä se, että työolot, -välineet ja -suojelu ovat heikommalla tasolla kuin Suomessa.
– Kun tapasimme videossamme esiintyvän naispuolisen hitsaajan telakalla Turussa, hän opasti meitä innolla ja huudahti lopuksi I love my job! (rakastan työtäni). Siitä juontuu videon nimi, Mustapić kertoo.
– Tuntuu vaikealta kuvitella, että kroatialainen telakkatyöläinen olisi huudahtanut samoin. Mutta eihän sitä voi koskaan tietää.
Lopulta Nadija Mustapić päätti lisätä tuumaavan kysymysmerkin teoksen nimeen.
Suomessa puhutaan ympäristöasioista
Suomalaisessa nykytaiteessa työtä ja työntekoa käsitellään yllättävän vähän.
Työ oli taiteen keskeistä kuvastoa suomalaisen taiteen kansallisromanttisella kultakaudella. Kansan raskasta raadantaa kuvasivat niin Eero Järnefelt kuin Akseli Gallen-Kallelakin.
Myöhemmin työ näkyy taiteessa muun muassa teollistumisen ja kaupungistumisen kuvastossa. Keskiöön työn ja työläisyyden pohdinta nousi 1960 ja 1970-lukujen vasemmistoliikkeen myötä. Tämän päivän työn kuvaus on enemmän pohdintaa yksilötason ahdistuksesta.
Mustapić ja Meštrović tutustuivat Suomeen, kun he työskentelivät Saaren kartanon taiteilijaresidenssissä syksyllä 2015. Residenssiaika oli pyhitetty omaan työntekoon, mutta jonkinlainen tuntuma suomalaisesta yhteiskunnasta ja taidekentästä silti syntyi.
– Suomalaiset ovat tiiviimmin yhteydessä luontoon kuin me kroaatit, Meštrović havainnoi.
– Täällä myös tunnutaan puhuttavan ilmastonmuutoksesta ja ympäristöasioista paljon enemmän kuin meillä.
Kroatiassa, ja taiteilijaparin mielestä myös muualla itäisessä Euroopassa käsitellään sitä, mistä on juuri nyt suurin huoli. Niin taiteilijat kuin kansakin pohtivat, mistä leipä irtoaa ja riittääkö työtä enää kaikille. Tai sitä, voiko työstään enää olla ylpeä.
– Ympäristöpuhe puuttuu meiltä. Ehkä sitä pitäisi pohtia enemmän, Toni Meštrović toteaa.
_The Quotas of Pride _on esillä valokuvagalleria Hippolytessä 23. lokakuuta asti.