Timo Pehrman näki vuonna 1985 Vantaan Sanomissa ilmoituksen rikossovittelukokeilun alkamisesta. Ilmoituksessa etsittiin tavallisia ihmisiä sovittelemaan toisten tavallisten ihmisten riitoja. Se oli menoa.
– On se ihmeellinen sattuma, että olen lähtenyt alalle, josta mitään en tiennyt ja sitten se muodostuikin elämän tärkeimmäksi asiaksi.
Vantaalainen Pehrman sahaa edelleen maata ristiin rastiin. Riidat työpaikoilla ovat erityisesti hänen juttunsa.
Pehrman on läsnä myös, kun joku muu maamme noin 600 työyhteisösovittelijasta on sovittelemassa. Suomessa käytettävä malli työyhteisökonfliktien ratkomiseksi pohjautuu nimittäin Pehrmanin väitöskirjaan.
Työyhteiösovittelijaa tarvitaan esimerkiksi tilanteissa, joissa esimiehen johtaminen käy alaista hermoon. Kaikista Pehrmanin sovittelemista riidoista yhdeksän kymmenestä on johtanut sopuun.
– Yhden kerran on epäilty, että olen vain tullut tekemään likaisen työn. Se tuntui pahalta. Se sitten keskeytyi se prosessi. Liian helposti ei pidä luovuttaa, mutta joskus ihmiset eivät vaan halua sopia. Sovittelu kuitenkin käynnistää aina ihmisessä jotain. Prosessi onkin tärkeämpi kuin tulos.
Sukset ristissä kaikilla mausteilla
Pehrman on 30 vuodessa huomannut, että mitä epävarmempi olo sovittelijalla on, sitä parempi sovittelusta tulee. Sovittelijan itsevarmuus ei toimi. Opettamaan ei saa mennä. Usein riitapukarit käyttäytyvät aluksi niin tunteellisesti, että sovittelijakaan ei ota heistä selvää.
Käytännössä riidan laukaisee jokin ärsyke, joka muuttuu reaktioksi. Työntekijä saattaa esimerkiksi kokea, että hän tekee toista enemmän töitä. Työsuhdekonfliktista tuleekin sitten ihmissuhdekonflikti. Ja koska osapuolet eivät puhu toisilleen, alkaa totuus muuttua tulkinnoiksi. Solmu on valmis.
– Kun tulkintoja tulee mukaan ajatellaan esimerkiksi, että esimies ei pidä minun puoliani. Ja koko ajan näitä kuvitelmia tulee sitten lisää.
Pehrman puhuu ystävällisellä otteella pukareista, joilla on ollut "sukset rististä kaikilla mausteilla". Konkarisovittelijan kertomana monet tapauksista vähän naurattavat. Sitten on niitä, jotka itkettävät.
– Sovitteluun tulee esimerkiksi sellaisia, jotka ovat olleet kiusattuina. Eivät nämä ole ihmiselle helppoja. Ne itkevät siellä. Jos osapuolet alkavat itkeä, liikutun itsekin.
”Homma, josta voisi vaikka vähän maksaakin”
Pehrmanin mukaan mikään ei voita sitä hetkeä, kun osapuolten välille syntyy sopimus. Siitä ”jysäykseksi” kutsumastaan tunteesta hän ei ole valmis luopumaan.
– Kerrankin olin varma, että ei tästä mitään tule. Sitten kuitenkin se sopimus syntyi. He eivät olleet puhuneet toisilleen kolmeen vuoteen. Sinne ne jäivät keskustelemaan, että mihin mentäisiin kahville. Silloin ajattelin, että on tämä mukavaa hommaa, josta voisi vaikka vähän maksaakin. Siitä lähtee jalat ilmassa kävelemään.
Pehrmanilla ei ole mitään sitä vastaan, että häntä kutsutaan Suomen viralliseksi sovittelijaksi. Kun esimerkiksi oikeusministeriö kouluttaa sisäisiä sovittelijoita, on Pehrman ollut heitä valitsemassa. Konkari puhuu kuitenkin myös kouluttamattomista ”valesovittelijoista”, jotka menevät mitä karmeimpien riitojen sekaan ”perstuntumalta” ja joille tulee epäonnistumisia.
Timo Pehrmanin vuorovaikutustaidot toivat hänelle lauantaina elämäntyöpalkinnon. Kunnianosoituksen takana on puheviestinnän tieteellinen yhdistys Prologos.
– En muuten lopeta. Olen ajatellut, että 70-vuotiaaksi nyt jatkan ainakin. Katsotaan sitten mikä on terveystilanne. Sovittelu tuo elämään sisältöä. Se on se tunne, kun ei tiedä, että ratkeaako riita vai ei. Se tuo sellaisen jännitteen, joka kannattaa kokea.