"Hyväntekeväisyys on kansalaisvelvollisuus"
Janne Ropponen, 47. Avustuslentäjä, Suomen lähetyslentäjät MAF:
Hengellinen herääminen sai minut ryhtymään avustuslentäjäksi. Olin työskennellyt tietotekniikan parissa ja opiskelin taloustieteitä. Olin harrastanut kevytilmailua, kuulin juuri oikeaan aikaan lähetyslentäjistä ja innostuin.
Hyvät asiat kasvattavat ihmistä. On ollut hienoa nähdä kuinka pienillä asioilla, kuten toimeentulon edellytysten luomisella, saadaan hyvää aikaan.
Olen ollut avustuslentotehtävissä lentäjänä seitsemän vuotta, ensin Ugandassa ja sitten Mongoliassa. Perheeni, neljä poikaa ja vaimoni, ovat matkanneet mukana. Vuodet Ugandassa ja Mongoliassa ovat rikastuttaneet elämääni tavattomasti.
1990-luvun lopussa Uganda toipui sisällissodasta. Siellä oli yhä levottomia alueita, joilla kapinallisjärjestöt toimivat. Maanteillä saattoi joutua väijytykseen. Siksi meitä avustuslentäjiä tarvittiin.
Lensin sairaslentoja, lääketoimituksia, verta sairaaloille, ruoka-apua.
Ensimmäisen avustuslentoni potilas Ugandassa menehtyi kesken lennon. Mies oli saanut kallonmurtuman moottoripyöräonnettomuudessa. Minun tehtäväni oli lentää hänet hankalapääsyisestä laaksosta saamaan kirurgista hoitoa. Mukana olleet sairaanhoitaja ja lääkäri elvyttivät potilasta vieressäni, mutta mitään ei ollut tehtävissä.
Tapaus vaivasi minua. Myöhemmin kuulin, että kylän asukkaat ja omaiset olivat kiitollisia siitä, että olimme kuitenkin yrittäneet parhaamme.
Toisinaan turvattomilla alueilla oli tehtävä poikkeavia lentosuunnitelmia, kuten lentää kohdekentän ylle kolmen tuhannen metrin korkeuteen ja laskeutua sieltä spiraalissa alaspäin. Pitkä lähestymisliito olisi voinut tehdä koneesta maalitaulun.
Suomalaiset ovat saaneet paljon apua sotien jälkeen. Se on taidettu unohtaa.
Janne Ropponen
Lentokone, missä nyt istun täällä Espoon kauppakeskus Sellossa, on kiertänyt Afrikkaa parikymmentä vuotta vuoteen 1986 saakka. Järjestömme MAFin juhlavuoden kunniaksi haluamme esitellä sitä suomalaisille. Sillä on lennetty eri tavoin haavoitettuja ja autettu vaikeuksiin joutuneita.
Koneen erikoisuutena on laskuteline, joka kestää karkeitakin kiitoratoja. Sillä voi laskeutua vaikka ruohikko- tai sorakiitoradoille, lyhyillekin.
Viime vuotensa kone oli Malmilla koulutuskäytössä. Olen hankkinut ammattikoulutukseni Malmin lentokentällä tällä koneella ja se on rakas minulle.
On ollut hienoa nähdä kuinka pienillä asioilla, kuten toimeentulon edellytysten luomisella, saadaan hyvää aikaan.
Janne Ropponen
Olen väsynyt siihen, että usein puhutaan vain kehitysmaiden vaikeuksista ja yleistetään kehityshankkeissa sattuneita väärinkäytöksiä. Valtaosassa hankkeita kuitenkin saadaan paljon hyvää aikaan. Myös siitä olisi kerrottava.
Komennuksella on välillä turhauttavaa, kun asiat eivät etene yhtä nopeasti ja virtaviivaisesti kuin täällä. Aikaa menee maitoteellä istumiseen ja loputtomiin keskusteluihin viranomaisten kanssa. Tärkeintä on olla joustava.
Toisinaan Suomessa saan kuulla aika yksioikoisia johtopäätöksiä tekemisistäni. Tietysti Suomessakin on ihmisiä ahdingossa. Meillä kaikilla on omat murheemme ja lähiomaisia, joista kannamme huolta.
Mutta on vaikea ymmärtää, miksi joku väittää, että avusta ei ole mihinkään kehitysmaissa tai että muita ei kuulu auttaa. Miksi me olisimme tärkeämpiä? Kaikkia pitäisi kohdella samalla tavalla.
Mielestäni on melkein kansalaisvelvollisuus osallistua hyväntekeväisyyteen. Jokainen valitkoon oman juttunsa, missä haluaa olla mukana.
Suomalaiset ovat saaneet paljon apua sotien jälkeen. Se on taidettu unohtaa.
Tätä nykyä työskentelen liikennelentäjänä. Hoidan myös MAFin toiminnanjohtajan tehtäviä.
Kun Haitiin iski hirmumyrsky aiemmin tässä kuussa, mielessäni kävi osallistuminen avustustöihin. On mahdollista, että lähtisin uudestaan komennukselle ja vitsaillen saatan ehdottaa vaimolleni, josko lähtisimme vaikka Etelä-Sudaniin tai Liberiaan.
Mutta olen myös oivaltanut, että toiminnanjohtajana pystyn parhaiten vaikuttamaan töiden eteenpäin viemiseen täällä.
"Pienikin teko on parempi kuin tekemättä jättäminen"
Johanna Kurki, 38. Erityisopettaja, Kirkon Ulkomaanavun valmiusryhmässä:
Olen erityisluokanopettaja alakoulussa Joensuussa. Lähdin Kirkon Ulkomaanavun humanitääriseen valmiusryhmään, koska halusin kantaa korteni kekoon ja hyödyntää pedagogista osaamistani paikoissa, joissa sille on kaikista eniten tarvetta.
Jo opiskeluaikoina tein vapaaehtoistyötä Nepalissa, Tansaniassa ja Mosambikissa.
Ajattelen itseäni maailmankansalaisena, en vain suomalaisena. Lapset ovat kriiseissä kaikista haavoittuvaisimpia. He ovat se syy, mikä aina saa minut lähtemään uudestaan.
Lapsiuhrit saavat minut todella surulliseksi. Tuntuu hirveältä, kun kaikista haavoittuvaisimpiin kohdistetaan sotatoimia. Se on epäinhimillistä ja julmaa.
Samalla oma motivaationi kuitenkin kasvaa. Tiedän olevani oikealla ja hyvällä asialla.
Olen työskennellyt katastrofialueilla ja pakolaisleireillä. Nepalissa viime vuonna autoimme lapsia palaamaan koulutielle maanjäristysten jälkeen rakentamalla uusia väliaikaisia kouluja. Jaoimme myös oppimateriaaleja ja koulutimme opettajia niiden käyttöön.
Olen omin silmin nähnyt, miten iso merkitys on sillä, kun järistyksen jälkeen johonkin kylään pystytetään bambusta koulu. Se tuo lasten arkeen rutiineja ja vanhemmille uskoa siihen, että asiat vielä järjestyvät.
Nepalissa on opettajakeskeinen kulttuuri, ja kouluissa painotetaan ulkoa oppimista ja pänttäämistä.
Maanjäristysten jälkeen opettajia kouluttaessani yritin korostaa, että oppilailla pitää olla aikaa ja tilaa stressaavien kokemusten purkamiseen.
Ensimmäisten kouluviikkojen ajan voisi siksi keskittyä vain vapaampaan toimintaan, pelaamiseen ja leikkimiseen ja kokemusten purkamiseen kuvataiteen tai draaman kautta.
Lapsiuhrit saavat minut todella surulliseksi. Lapset ovat se syy, mikä aina saa minut lähtemään uudestaan.
Johanna Kurki
Kriisitilanteessa lasten vanhemmat asettavat lastensa koulutuksen etusijalle, ja olemme sitä tukemassa. Se antaa vanhemmillekin uskoa siihen, että lapsilla on mahdollisuus saavuttaa parempaa tulevaisuudessa.
Olen aina ajatellut, että pienikin teko on parempi kuin tekemättä jättäminen.
Toisinaan odottamattomat asiat jarruttavat työtämme. Esimerkiksi Kreikan pakolaiskriisissä toimiminen oli yllättävän vaikeaa. Viranomaisten oli ehkä vaikea ottaa apua järjestöiltä ja jopa heidän puheilleen pääseminen oli haasteellista. Ehkä se oli jonkinlainen itsetuntokysymys heille.
Saimme kuitenkin käynnistettyä kesäkoulutoimintaa pakolaislapsille.
Saatoin myös vain ihailla sitä, kuinka neuvokkaasti pakolaislapset ja nuoret olivat osanneet toimia päästäkseen Syyriasta Turkin kautta Kreikkaan. Tuntuisi kauhealta, jos omat lapseni joutuisivat sillä tavalla pärjäämään.
Nyt Kreikan opetusministeriön tavoitteena on saada pakolaislapset kouluun.
Kreikassa tuntui kohtuuttomalta, että maa, jolla muutenkin menee taloudellisesti niin huonosti, joutuu kantamaan ison vastuun pakolaisista ja pakolaislapsista. Kukaan kreikkalainen ei kuitenkaan valittanut siitä minulle.
Täällä Suomessa on paljon enemmän valittajia, vaikka meillä asiat ovat paljon paremmin.
Tuntuu myös kohtuuttomalta, että Suomi kiristää lainsäädäntöä ja pallottelee pienillä pakolaismäärillä, kun luvut kuitenkin ovat aivan mitättömiä verrattuna esimerkiksi Kreikan taakkaan.
Kun palaan kotiin työkeikalta, pari viikkoa menee toipumiseen, mutta pian sen jälkeen alan jo miettiä, milloinkohan seuraava mahdollisuus koittaa.
Saatoin vain ihailla sitä, kuinka neuvokkaasti pakolaislapset olivat osanneet toimia päästäkseen Syyriasta Kreikkaan. Tuntuisi kauhealta, jos omat lapseni joutuisivat sillä tavalla pärjäämään.
Johanna Kurki
Suomeen palatessani olen usein kertonut omille oppilailleni matkoistani, näyttänyt kuvia ja vastaillut kysymyksiin. Oppilaat kyselevät esimerkiksi, voiko näissä maissa löytää pokemoneja, millä lapset leikkivät tai mitä he syövät kouluissa.
Kertomuksissani en korosta erilaisuutta vaan samankaltaisuuksia. Se on lasten kasvattamista maailmankansalaisiksi.
Koulumme rehtori on joustava ja ymmärtävä esimies. Myös oppilaitteni vanhemmat ovat aina suhtautuneet myönteisesti ja kannustavasti. Jos kokisin, että matkani rasittaisi oppilaitani kohtuuttomasti, en lähtisi.
Humanitäärisen työn myötä voin sanoa muuttuneeni avarakatseisemmaksi ja kärsivällisemmäksi ihmiseksi. En enää valita pienistä, en tuomitse ihmisiä helposti ja yritän välttää ennakkoluuloja.
Haluan perehtyä ja tutustua ihmisiin ja päästä perille siitä, mikä on kenenkin tarina. Olen entistä kiitollisempi siitä kaikesta hyvästä mitä minulla on: työpaikka, koti ja perhe.
Olen myös huomannut, että konfliktit ja kriisit ovat todella monimutkaisia. Ei ole olemassa mustavalkoisia ratkaisuja. Siksi mieluummin kuuntelen kuin tuputan omia näkemyksiäni.
"Tulevaisuus ei välttämättä ole niin musta"
Jyri Rantanen, 53. Sveitsin Punaisen Ristin päällikkö Libanonissa:
Olen aina ollut seikkailunhaluinen. Koulutukseltani olen ulkomaankauppaosaaja, mutta hommat korporaatiomaailmassa alkoivat tökkiä. Ajauduin humanitäärisiin töihin.
Työni ruokkii seikkailunhaluani ja halua nähdä maailmaa. Minulla ei ole omaa perhettä, mutta tämä humanitäärinen maailma on kuin perhe tai veljes- tai sisarkunta.
Avustustyö on myös koukuttavaa. Adrenaliini kuohahtaa helposti kentällä konfliktialueella.
Täällä Libanonissa Syyrian pakolaiset asuvat vuorilla. Heillä on edessään jälleen luminen ja kylmä talvi telttamajoituksessa. Jaamme heille ruokapaketteja, talvitarpeita ja lämmitysöljyä. Työni on suoraan ja konkreettisesti auttamista.
Tuemme myös pakolaisten isäntäyhteisöjä, jotta eriarvoistumiselta ja katkeroitumiselta vältyttäisiin.
Yksi merkittävistä saavutuksistani oli, kun Suomen Punaisen Ristin johdolla rakensimme Jordaniassa aluesairaalan Syyrian pakolaisten leirille. Se toimii yhä.
Ennen Libanoniin tuloa työskentelin Syyriassa johtamassa Kansainvälisen Punaisen Ristin avustusoperaatiota. On aina palkitsevaa, kun saa avustustoiminnan käyntiin ja logistiikan toimimaan.
Syyriassa minuun valoi uskoa tulevaan se, kuinka yhteisöissä välitetään toinen toisistaan. Työ kentällä ei ole todellakaan turvallista Syyriassa.
Kanssamme työskentelevät paikalliset vapaaehtoistyöntekijät olivat urheaa porukkaa. Sota oli tuntunut jokaisen perheessä, mutta ihmisillä auttamishalu vain puski läpi.
Oli oikea valonpilkahdus huomata, että suuri osa auttajista oli nuorta porukkaa. Tulevaisuus ei välttämättä olekaan niin musta, kuin mitä median synkistä uutisista välittyy.
Syyriassa minuun valoi uskoa tulevaan se, kuinka yhteisöissä välitetään toinen toisistaan. Ihmisillä auttamishalu vain puski läpi.
Jyri Rantanen
Aina apua ei pystytä toimittamaan perille sitä tarvitseville, kuten nyt Aleppossa. Kun kollegoita menee työtehtävissä, kuten Aleppossa on käynyt, se kyllä syö miestä.
Syyriassa emme millään meinaa pysyä humanitäärisellä avustustyöllämme perässä siihen mittakaavaan nähden, mitä siellä tuhotaan. Sitä on vaikea seurata.
On turhauttavaa, kun uudelleen ja uudelleen huomaa, että humanitäärinen työ ei ratkaise ongelmia. Vaikka työ on tärkeää, se on vain laastaria haavan päälle. Ratkaisut ovat poliittisia eivätkä siten ole meidän hyppysissämme.
Usein pitkäkestoisissa kriiseissä ja katastrofeissa maailman huomio alkaa hiipua. Silloin resurssit kentällä eivät riitä ja työ piiputtaa. Niin kauan kuin kansainvälinen yhteisö ei unohda Syyrian konfliktia, avustustyöntekijöillä kyllä riittää virtaa. Lohdutonkin tilanne saa meidät sisuuntumaan ja tsemppaamaan.
Olin levoton sielu – työskentelin Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Vietin noin vuoden per maa. Olen ollut luonnonkatastrofialueilla, konflikteissa ja sodissa.
Kolme viime vuotta olen ollut Lähi-idässä. Täällä tunnen olevani asioiden ja tapahtumien ytimessä.
Kun kollegoita menee työtehtävissä, kuten Aleppossa on käynyt, se kyllä syö miestä.
Jyri Rantanen
Erityisesti Syyriassa työskentely on muuttanut minua. Olen saanut perspektiiviä asioihin. En hätkähdä enää pienistä.
Uskon myös, että jokaisessa ihmisessä on pohjimmiltaan auttamishalua. Sosiaalisuus ja halu auttaa on meillä geeneissä, ja auttaminen on palkitsevaa.
Näissä hommissa täytyy olla sopeutuvainen ja osata olla itsensä kanssa vaativissa tilanteissa. Välillä sopeutuminen uuteen alkaa rasittaa. Arvostan niitä, joilla on juuret jossain.
Olen sukujuuriltani karjalainen, lähtöisin Lappeenrannasta. Perheemme muutti usein, koulu vaihtui toistuvasti enkä juurtunut mihinkään. Välillä juurettomuudesta tulee surulliseksi ja tuntuu, että jostain jää paitsi, vaikka tämä työ onkin ollut oma valintani.
Työssä jaksamiseen auttavat ystävät, luonto ja musiikki. Enää en ole niin innokas matkustaja, että vapaa-aikana tarvitsisi tallata maailman mantuja. Sen sijaan lentelen Espoon Nuuksioon, josta olen hankkinut tontin ja talon kansallispuiston naapurista. Saunakin on rakenteilla.
Se on minun tukikohtani ja henkireikäni. Kehittelen sinne omaa omavaraista ekologista permakulttuuriprojektiani. Usein kaipaan sinne.
"Mielenosoitukset eivät ole turhia"
Arto Sivonen, 43. Kaupunkiaktiivi, Syyrian rauhanmarssi ja tukikonsertti:
Taustani on mainosmaailmassa, jossa tein töitä yli kaksikymmentä vuotta.
Työni rupesi hävettämään minua, joten irtisanouduin ja perustin firman, joka tekee markkinointiviestintää liittyen yhteiskunnallisiin teemoihin. Markkinoinnilla ja viestinnällä on mielestäni tärkeä rooli siinä, miten ihmiset pystyvät käsittelemään esimerkiksi ympäristöön ja yhteiskunnan muutokseen liittyviä asioita.
Moni tuntemani on ollut todella rikki Syyrian sodan johdosta. Se herättää surua ja huolta. Tämä sota aiheuttaa myös vihaa eri puolia vastaan. Me haluamme marssia rauhan puolesta. Haluamme yrittää kääntää vihaa ja muuntaa sitä.
Siksi järjestämme ensi maanantaina Helsingissä rauhanmarssin Syyrian sotaa vastaan ja hyväntekeväisyyskonsertin.
Työ ei ole ollut helppoa, koska sota on niin monimutkainen. On Syyrian sisäiset asiat, suurvaltojen välinen konflikti ja meidän Venäjä-suhteemme, jonka vuoksi julkista keskustelua vedetään omiin suuntiin.
Jos et ole hyvin perillä asioista, et ehkä kovin helposti uskalla esittää mielipiteitä, kun tuntuu, että koko ajan voi olla väärässä.
Jos ei ymmärrä, mitä tapahtuu, ei pysty toimimaan. Tältä myös minusta on tuntunut. Siitä se lähti.
Niinpä järjestimme vapaaehtoisvoimin Helsingin Korjaamolla ensin iltaman, jonka livestreamasimme verkossa. Alustajina oli järjestöjä ja Lähi-idän tutkija. Moni katsoi sen kotikoneelta. Syyrian sota alkoi avautua.
Tällaisella tapahtumalla voimme painostaa päättäjiämme ottamaan kantaa.
Arto Sivonen
Helsinki on pieni kaupunki. Täällä on helppo tutustua hyviin ihmisiin. Olen ollut mukana useiden mielenosoitusten järjestämisessä: pakolaiset tervetulleeksi toivottaneessa Suomi Says Welcome -mielenosoituksessa, rasismin- ja äärioikeiston vastaisessa Peli poikki-mielenosoituksessa ja nyt tässä rauhanmarssissa ja tukikonsertissa.
Rasismiin ja muukalaisvihaan tarttuminen ovat olleet välillä pelottavia aiheita meille järjestäjillekin. Olemme saaneet vastaamme aika rumaa viestiä. Onneksi poliisi on toiminut hyvässä yhteistyössä kanssamme. Rohkaisevaa oli, kun pääsimme viestillämme läpi myös kansainväliseen mediaan.
Toivomme tapahtuman herättävän keskustelua myös Suomen Syyriasta ottamasta pakolaismäärästä. Tällaisella tapahtumalla voimme painostaa päättäjiämme ottamaan kantaa.
Rauhanmarsseja on ollut viimeksi Irakin sodan aikaan. Syyrian kohdalla olemme joutuneet pohtimaan paljon sitä, onko teollamme mitään merkitystä. Ovatko mielenosoitukset ihan turhia? Eivät ne ole.
Esimerkiksi Peli poikki -mielenosoitus vaikutti julkiseen keskusteluun. Lähes 20 000 ihmistä marssimassa keskustassa on iso kannanotto. Se antoi voimia ja luottamusta siihen, että mielenilmauksissa on voimaa.
Kyllä aikaa löytyy, kun todella haluaa tehdä jotain.
Arto Sivonen
Nyt aiomme auttaa myös Syyrian sodan parissa työskenteleviä järjestöjä keräämällä niille rahaa. Tukikonsertilla kerättävät varat ohjaamme ulkoministeriön kumppanuusohjelmassa oleville järjestöille.
Tällaisen tapahtuman järjestämisessä mennään aika vähillä unilla.
Juuri nyt olemme porukalla tehneet pitkää päivää täällä Helsingin Musiikkitalossa. Järjestäjien joukossa on iso määrä markkinointiviestinnän porukkaa, tuottajia, musaväkeä ja taiteilijoita. Kaikki teemme tätä yksityishenkilöinä.
Kyselemme hirvittävän lyhyellä varoitusajalla julkisuuden henkilöitä, artisteja ja puhujia mukaan. Tuntui hienolta, kun saimme esimerkiksi Elisabeth Rehnin mukaan. Ne ovat onnistumisen hetkiä.
Saan muista ihmisistä voimaa näihin hommiin. Olen saanut tutustua sellaisiin ihmisiin, joiden tiedän olevan samalla puolella. Mielenosoituksista on aina jäänyt elämään jotain.
Saan tästä itselleni hyvän olon, sitä en voi kieltää. Tiedän tehneeni asioita, joihin uskon. Toivon, että tekemisilläni on myös vaikutusta.
Mielenosoituksien järjestäminen on saanut minut miettimään, mitä haluaisin omille lapsilleni opettaa. Haluan painottaa heille, että jos on jokin asia, mikä heidän mielestään on tässä maailmassa väärin, niin sitä on alettava muuttamaan. Haluan painottaa seuraavalle polvelle, että ei olla passiivisia meitä ympäröivän todellisuuden kanssa vaan lähdetään rakentamaan sitä.
Passiivisuus saattaa aina iskeä päälle. Meillä kaikilla on oma elämä hoidettavanamme. Mutta kyllä aikaa löytyy, kun todella haluaa tehdä jotain.
Silloin kaikki on aina mahdollista.
