Osaa eläinten välisestä viestinnästä voimme vain aavistella, kun aistimme eivät riitä sen havaitsemiseen. Pari viikkoa sitten olin sellaisen tapahtuman todistajana, että huomaan ajatusteni vähän väliä harhailevan saman aiheen parissa.
Tässä ensin hieman taustaa: Koulutin yli viisi vuotta sitten naakkoja elokuvaan Tyttö ja Naakkapuu. Kuvauspaikkakunnalla oli kyllä runsas naakkapopulaatio, mutta Murphyn lain mukaisesti juuri tuossa paikassa nuorisolla oli tapana kivittää lintuja. Sain siis tehdä työtä siedättääkseni ne vähitellen läheisyyteeni ja siihen, että ihminen heittää ruokaa.
Tietenkään ei olisi ollut hyvä, että linnut olisivat alkaneet rohkeasti lähestyä ketä tahansa ihmisiä ruoan toivossa. Siitä voi olla villieläimille muutenkin haittaa, ja tuossa paikassa aivan erityisesti. Suunnittelin siis koulutuskuvion niin, että linnut oppivat yhdistämään harvinaisen yhdistelmän pillin vihellystä ja keltaista sateenvarjoa siihen, että tarjolla olisi ruokapitoisia tehtäviä.
Tarvitsimme kuvauksiin oikeastaan vain yhden linnun, joten koulutin linnuista rohkeinta. Se ehdollistui nopeasti: suuntasi kaukaakin paikalle pillin äänen kuullessaan, paikallisti yläilmoista tähyillen keltaisen varjon, asettui jonkun puun latvaan lähistölle ja sai siitä herkkuja palkakseen. Lopulta se oppi laskeutumaan nimenomaan sateenvarjoa lähimpänä olevaan puuhun, ja jos sateenvarjo liikkui toisen puun lähistölle, siirtymään siihen.
Jo silloin hämmästelin varislintujen näppäryyttä oppia mallista ja päättelemällä ratkaista ongelmia. Samalla hetkellä, kun varsinainen päänäyttelijänaakka ymmärsi mistä tehtävässä on kyse, latvustoissa sitä ääneti tarkkailleet muut kaksikymmentä naakkaa lennähtivät myös oikeaan puuhun. Nekin tulivat siitä lähtien pillin kuultuaan ja selviytyivät tehtävästä aivan kuten varsinainen tähtikin. Ilman yrittämistä ja erehtymistä, vain toisen toimia katselemalla.
Takaisin tähän syksyyn: muutama viikko sitten huoltoasemalla pysähtyessäni lähipuusta kuului tutunoloinen ”kja!”. Katsahdin ylös, näin vaativasti tuijottavan naakan, ja tajusin samalla olevani vain muutaman kilometrin päässä taannoisen naakkaelokuvan kuvauspaikalta.
Naakat elävät pitkään ja pysyttelevät usein samoilla tienoilla, joten saattoihan kyseessä olla kuin ollakin tuttavani pitkän ajan takaa, vaikka se epätodelliselta tuntuikin. Miten paljon naakka muistaisi? Olivatkohan sen alkuperäiset parikymmentä ystävääkin lähistöllä, tai edes joku niistä? Mitä tapahtuisi, jos puhaltaisin pilliin nyt?
Koulutustarvikkeissani oli yhä mukana samainen pilli, mutta keltainen sateenvarjo ei. Autosta löytynyt oranssinkeltainen muovipussi sai tehdä sateenvarjon virkaa. Levitin muovipussin pääni päälle, siirryin seuraavan puun lähistölle ja puhalsin pilliin. Ja toden totta! Naakka lensi puuhun ja jostain, vanhaan tuttuun tapaan, lennähti sille parikymmentä kaveria seuraksi.
Kaivoin kamerakännykän taskustani. Ehkä saisin ikuistettua materiaalia siitä, miten hyvin naakat muistaisivat vuosia sitten oppimansa tehtävän. Painoin kameran päälle, harkitsin seuraavan puun alle siirtymistä juuri kun…
No, katsokaa itse. Hetki, jota muistelen vieläkin henkeäni haukkoen, tallentui kuin tallentuikin videolle.
Mitä sitten odotinkaan, niin en varmasti juuri tuota. Millä linnut viestittivät toisilleen noin kaukaa? Mistä ne muut tulivat? Ne näyttivät laskeutuvan jostain pilvien seasta, kauimmaisten näin lähestyvän pieninä pisteinä horisontin takaa. Pisteet näkyvät videollakin, jos tarkasti katsoo. Kuinka monta naakkaa mahtuu samaan puuhun?
Jätin taskussani olleet herkkupalat puun juurelle ja poistuin. Vasta ajaessani aloin tajuta, mitä juuri näin ja tein. Yksinkertaistetusti näin: yhdellä linnulla oli vuosien takaa henkilökohtainen kokemus siitä, mitä kannattaa tehdä pilli ja sateenvarjo -yhdistelmän havaitessaan. Kaksikymmentä muuta olivat oppineet saman sitä katselemalla. Mutta entä ne nyt tulleet? Muutaman perimätietohan siirtyi nyt muille, ja ne muut saivat lopulta myös ruokaa. Kuinka monta naakkaa tietää nyt saman, minkä yksi oppi vuosia sitten?
Videolleni ikuistui siis perimätiedon siirtymistä, naakkojen kulttuuria. Se sai ajatukseni vaeltelemaan aivan uusilla poluilla.
Jos tuo naakoilla menee noin, millaista kulttuurin periytymistä on muilla sosiaalisilla älykkäillä eläimillä?
Ensinnäkin, jos puhallan samalla seudulla pilliin sateenvarjoineni parin vuoden päästä, montako naakkaa sitten tulee? (Sitä en aio tehdä).
Toiseksi: Jos Hitchcokin Linnut kuvataan Suomessa uudestaan, minulla on siihen valmiiksi koulutettu parvi. Tai: ”Jos joku tarvitsee apua velanperintään, voin tulla puhaltamaan oven taakse pilliin”.
Kolmanneksi tuli tärkein: Jos tuo naakoilla menee noin, millaista kulttuurin periytymistä on muilla sosiaalisilla älykkäillä eläimillä?
Aiemmin olin yksittäisen ketun tulevaisuuden puolesta huolissani ja pahoillani, jos kuulin että joku oli antanut sellaiselle ruokaa kädestä. Kaikenlainen kesyttäminen on luonnoneläimille monessakin mielessä lähinnä karhunpalvelus.
Ainakaan niitä ei pitäisi päästää yhdistämään ihmisen läheisyyttä ruokaan. Vääränlaisen ravinnon hakeminen voi olla itsessään eläimille hyvinvointiriski. Puhumattakaan siitä, miten kurjaa eläimen kannalta on, jos yksi kesyttää ja toiset sitten häätävät tai tappavat sen vuoksi, että eläin alkaa hakeutua ihmisten ilmoille.
Jos yhdet ruokkivat kotieläimien haaskoilla susia ja karhuja kuvatakseen niitä, ihmekös tuo jos kyseiset eläimet oppivat kotieläimen lihan olevan syötävää, ja hakevat sitä jatkossakin myös muualta.
Miten tavattoman julmaa ja epäreilua onkaan, jos ihmiset toisaalla opettavat petoeläimiä hakeutumaan ihmisten ja kotieläinten lähistölle, ja toiset taas häätävät ja tappavat niitä ihmisasumusten lähelle hakeutumisesta
Naakkoihin verrattuna nisäkkäät eroavat ratkaisevasti siinä, että ne myös haistavat hyvin. Hajumolekyylit siirtyvät kätevästi materiaalista toiseen, leijuvat ilman mukana ja tarttuvat uusiin pintoihin.
Siis jos ihmiset siirtelevät esimerkiksi sian ruhoa, kuljettavat sitä ajoneuvossa johon ovat muutenkin koskeneet, ja tallustelevat haaskanjättöpaikalla, haaska ei haise vain sialta vaan siinä on mukana myös ihmisen hajua. Siihen sudet, ketut, ilvekset, karhut, ahmat sun muut sitten ehdollistuvat. Ne kantavat kyseistä ruokaa hajuineen myös pennuilleen tai tuovat jälkeläisiään mukanaan ruokailemaan.
Pari viikkoa sitten kerrottiin miehestä, joka kasvatti sudenpentuja itärajan tuolla puolen ja vapautti niitä sitten luontoon. Jutussa mainittiin, että hän on tarkoin välttänyt sitä, että pennut yhdistäisivät ihmisen näkemisen ruokaan. Eikö mies ymmärtänyt hajujen merkitystä? Jo silloin ajattelin, että kasvuympäristöstä saattaa ehkä tulla kyseisille eläimille itselleen samankaltaisia ongelmia kuin haaskojen avulla kuvauspaikalle houkutelluille eläimille.
**Mutta naakkaepisodista asti minua on jäytänyt **epämääräisen ikävä tunne siitä, että haitta saattaa ulottua myös muihin lajitovereihin. Niihinkin, jotka eivät itse maistaneet ihmiseltä tullutta ruokaa. Miten tavattoman julmaa ja epäreilua onkaan, jos ihmiset toisaalla opettavat petoeläimiä hakeutumaan ihmisten ja kotieläinten lähistölle, ja toiset taas häätävät ja tappavat niitä ihmisasumusten lähelle hakeutumisesta!
Luonto on niin monisyinen, että sen peukalointi saattaa vaikuttaa tavoilla, joiden olemassaoloa emme ole edes tiedostaneet.
Tuire Kaimio
Kirjoittaja on eläinnäyttelijöiden kouluttaja. Hän myös kirjoittaa alasta ja luennoi eläinten käyttäytymisestä ja kouluttamisesta.