Pieni jääkausi

Entä jos etulinja on Suomen saaristossa?

Iskander-ohjus ei ehkä yllä Kaliningradista Suomeen, mutta Itämeren kriisi voisi yltää. Suomikin nostaa valmiuttaan.

Upinniemi/Porkkalanniemi Aamuhämärässä rannikkojääkärit kapuavat veneestä rantakallioille. Sotilaiden on varottava askelia, sillä kalliot ovat marraskuisesta lumesta ja jäästä liukkaat.

Heidän perässään saapuu lisää joukkoja mereltä Jurmo-kuljetusveneillä.

Suomen saaristo on maihinnousijoille – ja sen puolustajille – haastava paikka: kallioiseen maastoon ei juuri pääse kaivautumaan. Kivenkolosta saa suojaa vain hyvällä tuurilla.

Onneksi kukaan ei tällä kertaa ammu rannalta vastaan. Ollaan Porkkalanniemellä, merivoimien jokasyksyisessä pääsotaharjoituksessa.

Jos joku todella yrittäisi tunkeutua Suomen saaristoon, olisivat juuri rannikkojääkärit ensimmäisinä häätämässä vihollista pois.

Mutta pääsisikö se joku Suomen saaristoon yllättäen?

– Ei pääse. Meidän merivalvontamme on hyvin tehokas ja kattava, vakuuttaa Rannikkojääkäripataljoonan komentaja Johan Tillander.

Itämeren ilmapiiri muuttui nopeasti sen jälkeen, kun Venäjä valtasi Krimin niemimaan maaliskuussa 2014. Turvallisuuspoliittinen keskustelu käy kierroksilla, ja useimmat Itämeren rantavaltiot ovat lisänneet varustelua tai aikovat tehdä niin.

Tillander kiistää, että Itämeren jännite näkyisi sotilaiden arkipäivässä.

– Merivoimat on valmiudessa jokaisena vuorokauden aikana riippumatta siitä, minkälainen jännite on käynnissä, komentaja muotoilee.

Jännite säteilee Itämerelle sen eteläosasta, Kaliningradista. Siellä sijaitsee hampaisiin asti aseistettu Venäjän Itämeren laivaston päätukikohta.

Venäjä on tuonut Kaliningradin alueelle naapurimaihin yltäviä Kalibr- ja Iskander-ohjuksia sekä pitkän matkan S-400-ilmatorjuntaohjuksia. Lisäksi paikalle tuodaan parhaillaan pitkän matkan Bastion-meritorjuntaohjuksia Suomen armeijan tietojen mukaan. Jos sota syttyisi, Venäjä yrittäisi ohjuksilla estää Naton apujoukkojen kuljettamisen Keski-Euroopasta Baltian maihin.

Kriisin puhkeaminen Itämerellä tuntuisi myös pohjoisempana, Suomenlahdella asti.

Suomenlahti on Venäjälle tärkeä öljynviennin väylä ja Kaliningradin huoltoreitti. Venäjän asevoimien tehtävä on turvata molemmat. Myös Pietarin puolustus ulottuu Suomenlahdelle.

Suomenlahden suulla taas on Ahvenanmaa. Sieltä käsin pystyy hallitsemaan pohjoista Itämerta, katkaisemaan Suomen yhteydet länteen ja uhkaamaan Ruotsin pääkaupunkia.

Sotaharjoituksessaan maaliskuussa 2015 Venäjä tiettävästi harjoitteli Ahvenanmaan valtausta, mutta kohteena olivat myös Ruotsin Gotlanti, Tanskan Bornholmin saari sekä Pohjois-Norja.

Suomi ei ole lisännyt joukkojaan Itämerellä, vaikka jännitys alueella on kasvanut. Puolustusvoimien säästöt eivät ole toisaalta kirpaisseet pahimmin rannikon joukko-osastoja.

Sen sijaan keskustelu puolustusvoimien valmiudesta vastata nopeisiin yllätyshyökkäyksiin alkoi Suomessa Venäjän Krimin valtauksen jälkeen. Tänä vuonna lakia on muutettu niin, että reserviläisiä voidaan määrätä palvelukseen vaikka heti, jos puolustusvalmiutta pitää nopeasti nostaa.

Merivoimilla on ainakin yksi taistelualus jatkuvassa valmiudessa, mikä tarkoittaa, että se on merellä kuten aiemminkin. Sitä mikä laiva on kulloinkin kyseessä, ei kerrota.

Myöskään komentaja Tillander ei kerro, millaisessa lähtövalmiudessa Rannikkojääkäripataljoona on tai onko valmiutta nostettu. Tämä ei ole yllätys: puolustusvoimat on valmiuteen liittyvistä asioista ylipäätään hiljaa.

– Me pystymme nopeasti siirtämään joukot sinne mihin tarvitaan Suomenlahdella tai Saaristomerellä. Toimimme siellä missä käsketään, Tillander tyytyy sanomaan.

Myös Ahvenanmaalla?

– Ahvenanmaan puolustus kuuluu Suomen vastuulle. Mutta sillä alueella me ei kyllä harjoitella, naurahtaa Tillander.

Ahvenanmaa on demilitarisoitu eli siellä ei saa pitää joukkoja. Tositilanteessa rannikkojoukot ja laivasto tulisivat hätiin, kuten muuallekin rannikolle ja saaristoon. Niiden tukena voisi olla vaikkapa tykistöä ja helikoptereita maavoimista sekä ilmavoimien Hornet-hävittäjiä.

Aamulla maihin nousseet parisataa rannikkojääkäriä rökittävät armotta porkkalalaista metsätietä puolustavan harjoitusosaston, joka on tosin paljon pienempi.

Sitten tulitus komennetaan seis. Rynnäkkökiväärien pauke loppuu. Sotilaiden radiokuulokkeissa ratisee vielä komentoja. Lumisessa metsässä on muuten hiljaista.

Entä mitä rannikkojääkäriltä vaaditaan saaristossa?

– Kylmyyden sietoa, sanoo upseerikokelas Julius Rosendahl.

Ulkosaarilla on usein kylmää, tuulista ja märkää. Ja samoin myös Itämeren viilentynyt ilmasto on tosiasia, johon Suomi ja muut rannikkovaltiot ovat nyt totutelleet kohta kolme vuotta. Kukin omalla tavallaan.

Ennuste lupaa Itämerelle edelleen epävakaista. Sotilasasiantuntijoiden mukaan sotaharjoitusten tempo kiihtyy vielä nykyisestä, kun Naton lisäjoukot saapuvat Baltiaan ensi vuonna ja Venäjä vastaa siihen. Uhkan tunne saa maat todennäköisesti varustautumaan lisää, ja sotavoimien määrä kasvaa Itämeren alueella.

Kukaan ei tiedä, miten Itämerellä lopulta käy. Vain siihen kylmyyden sietoon on neuvo, tietää upseerikokelas Rosendahl.

– Kun menee ulos, niin ei välttämättä pidä pukea heti lämpimintä kerrosta päälle. Että vähän niin kuin palelee pikkuhiljaa. Kroppa sitten tottuu siihen.

Ruotsi toi sotilaansa takaisin Itämeren keskiöön

Krimin valtaus muutti Ruotsin puolustuspolitiikan. Gotlanti sai sotajoukot takaisin 11 vuoden tauon jälkeen.

Tofta/Visby/Herrvik Gotlannissa harjoitellut kiväärikomppania koki yhtenä alkusyksyn aamuna yllätyksen. Sotilaat saivat Ruotsin puolustusvoimien ylipäälliköltä käskyn pysyä saarella.

Käsky yllätti myös Gotlannin puolustuksesta vastaavan everstin Mattias Ardinin.

– En ole aikaisemmin ollut tilanteessa, jossa komennus tulee näin äkkiä, Ardin sanoo syyskuun puolivälissä tulleesta ilmoituksesta.

Alun perin Ruotsin piti siirtää Gotlantiin sotilaita vasta vuonna 2017, tarkemmin ensi kesänä. Mutta Venäjän lisääntynyt varustelu ja sotaharjoitukset Itämerellä muuttivat suunnitelmat.

Ruotsin päätöksen taustalla oli Dagens Nyheter -lehden mukaan jokin suurempi uhka, josta puolustusvoimat ei tuolloin kertonut enempää. Eikä ole kertonut myöhemminkään.

– Itämerellä oli huolestuttavaa kehitystä, eversti Ardin tyytyy toteamaan.

Ardinilla on sotilaan päättäväinen katse. Hänen tehtävänsä on saada vähät resurssit Gotlannissa toimimaan, eikä hän selvästikään haluaisi seistä tentattavana sotastrategioista.

– En ole erityisen huolissani tilanteesta, Ardin sanoo.

Se joka hallitsee Gotlantia, hallitsee koko Itämerta, totesi jo Venäjän tsaari Aleksanteri I vuonna 1808. Myöhemmin toteamuksesta tuli puolustusasiantuntijoiden hokema myös Ruotsissa.

Silti Ruotsi tyhjensi saaren sotavoimista vuonna 2005. Ruotsi halusi panostaa kriisinhallintaan ulkomailla ja kutisti puolustusvoimia. Saarelle jäi vain kodinturvajoukko.

Ruotsi oletti Venäjän kehittyvän demokratiaksi ja rauhanomaiseen suuntaan. Nyt päätöstä on manailtu.

Kuinka suuri Venäjän uhka sitten on? Ardinin vastaus viipyy hetken.

– Turvallisuustilanne on heikentynyt. Venäjä on osa sitä.

Uusi päällikkö on varovainen. Moni muu Ruotsin armeijassa puhuu avoimesti Venäjän uhasta Itämerellä. Ärhäkkäin Venäjän arvostelija on media.

Avoimesti puhutaan myös siitä, että Gotlannin pieni sotajoukko on lähinnä symbolinen ele. 150 sotilasta ei pitkään pidättelisi vihollisen maihinnousua.

– Tämä on iso askel oikeaan suuntaan ja näyttää selvästi kyvyn ja halun puolustaa Ruotsia ja Gotlantia, Ardin sanoo.

Ainakin sotilaat pystyisivät hälyttämään lisävoimia. Hyökkääjä ei voisi kävellä Gotlannin läpi ilman vastarintaa.

Joukkojen sijoittaminen Gotlantiin on rauhoittanut myös baltteja, jotka pelkäävät Venäjän hyödyntävän saarta hyökkäyksessään Baltiaan.

Lokakuussa eteläiseltä Itämereltä kävi jälleen puhuri kohti Gotlantia ja kauemmaksikin. Kävi ilmi, että Venäjä kuljetti Kaliningradiin Iskander-ohjuksia.

Ruotsissa huolestuttiin. Iskanderin virallinen kantomatka on 500 kilometriä, mutta länsimaissa epäillään, että se on pidempi. Jos näin on, Kaliningradista voisi yltää Iskanderilla Tukholmaan asti.

Pian puolustusvoimat kertoikin ottavansa uudelleen käyttöön toistakymmentä vuotta sitten hyllytetyn meritorjuntaohjusjärjestelmän. Siitä odotetaan apua varsinkin Gotlannin puolustukseen.

Ensi kesään asti joukot saarella vaihtuvat, mutta sitten aloittaa pysyvä, mekanisoitu kiväärikomppania. Samaan aikaan saarelle tulee panssarivaunukomppania. Sotilaiden määrä nousee yhteensä 300:aan.

Idyllisen Visbyn kaduilla iäkkäät ihmiset kertovat kysyttäessä kaivanneensa sotavoimia takaisin saarelle. Nuoremmat ihmiset eivät kerro olevansa huolissaan Venäjän uhasta.

Yksi selitys mielipide-eroille löytyy vanhempien ihmisten kokemista ajoista: kylmän sodan aikana saarella oli tuhansia sotilaita, moninkertainen määrä nykyiseen verrattuna.

Mutta löytyy Gotlannista niitäkin, jotka ovat Venäjää pelkäävien ja ei-pelkäävien välimaastossa.

Sellainen on Rickard Thomasson, joka kuljettaa tilausveneellään turisteja ja muuta väkeä paikasta toiseen. Hän sanoo merellä kulkiessaan havainneensa, että Ruotsin sotakoneita lentelee saaren yllä tavallista useammin.

Hänen mielestään sotilaiden ei pitäisi olla saarella. Eikä muutamasta sadasta sotilaasta olisi juuri hyötyäkään.

– He sanovat itsekin, etteivät pysty puolustamaan saarta kuin puoli päivää, Thomasson sivaltaa.

Thomassonin poolokauluksen alta pilkistää tatuoitu lintu. Sormiin on tatuoitu monien merimiesten tavoin sanat hold fast, pidä kiinni tiukasti.

Thomasson kurkottaa kajuutan takaa katsettaan merelle. Juuri nyt meri näyttää varsin tyyneltä.

Eikä hän muutenkaan usko, että Venäjä todella aikoisi uhata Gotlantia ja Ruotsia.

– Jos Itämerestä puhutaan, niin gotlantilaiset ovat huolestuneempia siitä, kuinka paljon kalaa riittää. Kuinka käy kalastukselle elinkeinona sekä kuinka käy ympäristölle, Thomasson tuumii.

Kaliningrad on Venäjän voiman läntisin linnake

Itämeren vahvimmin aseistettu alue löytyy Kaliningradista, missä Venäjä samalla sekä piilottelee sotavoimiaan että näyttelee muskeleitaan.

Kaliningrad Saareke Nato-maiden välissä. Sellainen on Venäjän läntisin kolkka, jolla ei ole maayhteyttä muuhun Venäjään. Rajanaapureina ovat Puola ja Liettua.

Venäläisille Kaliningrad on tunnettu runsaista meripihkaesiintymistä ja kilometrien pituisista hiekkarannoistaan.

Mutta se on myös paikka, josta muut Itämeren maat uskovat sotilaallisen uhan tulevan.

Tätä ei paikan päällä heti uskoisi. Kaliningradiin sijoitetut ainakin 15 000 sotilasta näkyvät alueella hämmästyttävän vähän. Sotilaat ovat lukuisissa sotilastukikohdissa, joiden määrästä ei ole tarkkaa tietoa.

Vihiä tukikohdista kävijä saa maanteille asti näkyvistä eristetyistä alueista. Toisia on suojattu korkeilla peltiaidoilla, toisia pelkällä metalliverkolla. Niiden takaa pilkistää miehistönkuljetusvaunuja, panssarivaunuja ja muuta sotilaskalustoa.

Lähistöllä näkyy töistä tulevia tai töihin meneviä sotilaita tupakalla. Monet näyttävät hyvin nuorilta. Heillä ei ole oikeutta puhua toimittajien kanssa.

Lähemmäs tukikohtia ei pääse.

– Älkää uskoko kaikkea mitä näette. Ei siellä välttämättä ole aseita aitojen takana, taksikuljettaja Aleksandr Sokolov sanoo, kun ohitamme jälleen yhden aidatun alueen Kaliningradin kaupungin länsipuolella.

Taksikuski on pitkälti oikeassa. Tarkempaa tietoa tukikohdista on vaikea saada – niin kuin koko Kaliningradista.

Se kuitenkin tiedetään, että Kaliningradissa on alkanut jälleen tapahtua. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjä vähensi Kaliningradin sotavoimia, mutta Krimin valtaus vuonna 2014 muutti suunnan.

Alueella on tällä hetkellä ainakin 70 sotilasosastoa, joista tärkeimpiä ovat Itämeren laivasto ja lentotukikohdat Kaliningradin kaupungissa, Tšernjahoviskissa, Tškalovskissa ja Donskojessa. On epävarmaa, onko kaikissa osastoissa edes miehitystä.

Joukoilla on kaksijakoinen tehtävä: Venäjä haluaa samanaikaisesti piilottaa Kaliningradin sotakalustoa mutta toisinaan myös rehvastella sen mahtavuudella.

Joukkoja siirretään välillä kaikessa hiljaisuudessa, toisinaan siirtojen tarkoituksena on muskeleiden näyttö ulkovalloille.

Varsinkin Krimin miehityksen jälkeen Venäjä on mielellään esitellyt kykyään toimia nopeasti ja ennalta arvaamattomasti.

Tällaisen yllätyksen Venäjä järjesti lokakuussa siirtämällä Iskander-ohjuksia Pietarin eteläpuolelta Kaliningradiin.

Vielä suurempi kohu nousi kahden Buyan-M-luokan korvetti-alusten tulosta Baltijskin sotasatamaan samassa kuussa. Kyseisillä laivoilla on aseistuksena Kalibr-risteilyohjuksia, jotka ulottuvat vielä pidemmälle kuin Iskanderit. Molemmat ohjukset voi varustaa ydinkärjillä.

Kun Iskanderien kantama on ainakin 500 kilometriä, ulottuvat Kalibrit vähintään 1 500 kilometrin päähän, todennäköisesti pidemmällekin. Siis Kaliningradista esimerkiksi Tornioon asti.

Voimannäyttö sai muut Itämeren rantavaltiot hätkähtämään. Niiden silmissä Venäjän uhka kasvoi. Aseillaan Venäjä voi Kaliningradista käsin estää kaikkien liikkumisen Itämerellä ja eristää alueen muusta maailmasta.

Venäjä perustelee asian toisin: se sanoo vahvistavansa puolustustaan Baltiaan sijoitettavia Naton joukkoja vastaan. Tämä siitä huolimatta, että Nato-joukot tulevat alueelle nimenomaan Baltian maiden pyynnöstä, koska Venäjän käyttäytyminen huolestuttaa niitä.

Liki miljoonalle kaliningradilaiselle Venäjän sotavoimien liikehdinnässä ei ole mitään uutta. Olihan alue Neuvostoliiton aikaan suljettua sotilasaluetta. Nykyisinkin sotilaiden perheet ovat merkittävä osa asukkaista tärkeimmissä varuskuntakaupungeissa kuten Baltijskissa ja Tšernjahovissa.

Myös Natalia Orlovalla on ystäviä, joiden miehet ovat sotilaita. Heidän läsnäolostaan voi olla montaa mieltä.

– En ole vakuuttunut, että sotilastukikohdan läheisyys tuo meille välitöntä turvaa, Natalia sanoo Primorskin kylässä lähellä Baltijskin kaupunkia.

Venäjä osallistuu parhaillaan sotiin eri puolilla maailmaa. Orlovalle ja muille venäläisille televisiokanavat kertovat, miten ihmiset kärsivät Syyriassa ja Ukrainassa länsimaisten joukkojen tai Ukrainan armeijan sotatoimien takia.

Muissa Itämeren rantavaltioissa kuitenkin juuri Venäjän toiminnan nähdään muuttaneen Itämeren tilannetta. Useimpia kaliningradilaisia kiristynyt ilmapiiri ei näytä huolestuttavan, mutta kahden pienen lapsen äiti Orlova on poikkeus.

– Pelottaa kovasti. Mitä jos tännekin tulee sota?

Venäjä pitääkin Kaliningradia ennen kaikkea äärettömän tärkeänä puolustusasemana maan läntisen osan puolustuksessa. Kaliningrad tuo turvaa koko valtavaan valtakuntaan. Se toimii myös näyteikkunana Venäjän voimalle.

Sotamahtia pääsee tarkastelemaan parhaiten Baltijskin laivastotukikohdassa, minne ulkomainen toimittaja onkin yhtäkkiä tervetullut.

Baltijskissa kukaan ei kysy kuvauslupien tai työlupien perään. Tavallisesti toimittaja ja kuvaaja joutuvat heti tarkastukseen sotilaskohteiden lähellä.

Tunnelma Baltijskin laitureilla on lähinnä raukea. Laiturilla käyskentelevät ihmiset ottavat selfie-kuvia, vieressä isoäiti syöttää joutsenia lapsenlapsensa kanssa.

Laivat toimivat todisteena Venäjän vahvuudesta niin ulkomaalaisille kuin kotimaisille kävijöille, vaikkakin näytillä on lähinnä neuvostoaikaisia sukellusveneiden torjunta-aluksia.

Mutta Baltijsk ei ole pelkkää näyteikkunaa.

Jos sota syttyisi Itämerellä, sataman sotalaivat epäilemättä lähtisivät täältä Itämerelle, taistelemaan Naton ja ehkä Ruotsinkin sukellusveneitä ja pinta-aluksia vastaan. Pohjoisella Itämerellä vastassa voisivat olla jopa Suomen merivoimat.

Tai sitten Baltijskin aluksissa olevat sotilaat saattaisivat yrittää maihinnousua Gotlantiin tai Bornholmin saarelle, sillä Kaliningradissa on myös maihinnousualuksia ja merijalkaväkeä.

Mitä tekisivät sitten Kaliningradin tukikohtien noin 15 000 sotilasta?

Puolustaisivat todennäköisesti Kaliningradia.

Alueen maavoimien prikaatit ovat asiantuntijoiden mukaan niin vajaavahvuisia, että niistä ei olisi tekemään maahyökkäystä Puolaan tai Baltiaan. Kaliningradin alueen puolustukseen niiden vahvuus ehkä riittäisi.

Itämeren rantavaltiot pälyilevät nyt siis Kaliningradiin, mutta sotakaluston sijoituksilla Venäjän sillanpääasemalla on aikaisempaa pienempi merkitys.

Tositilanteessa Venäjä pyrkisi hyvin nopeasti siirtämään lentokalustoa ja sotilaita sinne minne haluaa. Samanaikaisesti se saattaisi yrittää eristää Itämeren ohjuksilla.

Ja vaikka sotaan ohjuksia ei koskaan käytettäisikään, on niillä jo jäädytetty Itämeren ilmapiiriä koko kantomatkan säteellä.

Naton sateenvarjo avautui Baltian suojaksi

Tapan metsissä Virossa ammuskelevat ulkomaiset sotilaat. Heidän tehtävänään on rauhoitella baltteja.

Tapa Viron armeijan maastopukuun sonnustautuneella miehellä on kainalossaan mustaan muoviin pakattu paketti.

– Tämä ei ole pommi, vannon, hän vitsailee valvomossa istuville työtovereilleen ja työntyy sitten portista varuskunta-alueelle.

Tapan varuskunnassa Viron puolustusvoimat kouluttaa pioneereja ja tykkimiehiä. Kaksi vuotta Tapalla on ollut myös runsaan sadan yhdysvaltalaissotilaan komppania.

Sellaisen Yhdysvallat siirsi jokaiseen Baltian maahan ja Puolaan sen jälkeen, kun Venäjä oli vallannut Krimin. Oli pakko rauhoitella säikähtäneitä baltteja. Venäjästä oli tullut arvaamaton.

Sadalla sotilaalla ei paljoa puolusteta, mutta kyse on viestistä: seisomme rinnallanne.

Amerikkalaisten komppania vaihtuu puolen vuoden välein. Nyt Tapalla on maahanlaskujoukot, joiden varsinainen tukikohta on Italian Vicenzassa.

– Serkkuni tuli tänne ensimmäisessä komppaniassa. Kun hän kuuli, miten kaikki on täällä Tapalla muuttunut, hän sanoi, että oh man, nauraa aliluutnantti Winston Boldt.

Serkkupojan ihmetykselle on aihetta. Tapaa on rakennettu ja rakennetaan edelleen.

Keskelle varuskunta-aluetta nousee kasarmeja keväällä saapuville Nato-joukoille, runsaalle tuhannelle britti- ja ranskalaissotilaalle. Tanskalaiset sotilaat tulevat myöhemmin.

Ulkomaisten joukkojen määrä kymmenkertaistuu Tapalla kertaheitolla. Samoin käy Latviassa, Liettuassa ja Puolassa.

Naton viimekesäinen päätös joukkojen lähettämisestä oli balteille suuri helpotus. Sotilasasiantuntijat epäilivät pitkään Naton kykyä puolustaa Baltian maita. Krim vain otettiin, miksi Baltia olisi toisenlainen?

Alue olisi nopeasti eristettävissä. Kaliningradin ohjukset sulkisivat väylän Baltiaan Itämeren puolelta. Sisämaassa Baltian erottaa seuraavasta Nato-maasta Puolasta vain sadan kilometrin pituinen rajalinja, Suwalkin käytävä. Sekin olisi helppo sulkea.

Ei tuhat sotilasta vieläkään paljoa ole, mutta se on enemmän kuin sata. Itärajan takana venäläisjoukkojen määrä lasketaan kymmenissä tuhansissa. Ja niiden mielestä Nato on vihollinen, jonka tuloon pitää vastata.

Baltit ovat toista mieltä: Naton saapuminen rauhoittaa tilannetta, sillä pelotteen täytyy olla uskottava.

Varuskunnan kanttiinissa pöytään istuu 23-vuotias Timothy Gachuhi. Tarjottimella on virolainen puuroaamiainen.

Gachuhi on ollut Yhdysvaltain armeijassa kaksi vuotta. Sitä ennen kalifornialainen työskenteli autokauppiaana. Puoli vuotta sitä sai riittää.

– Sukuvika, isoisäni oli puolustusvoimissa. Halusin, että siitä tulisi osa myös minun elämääni, hän selittää.

Yhdysvaltalaiset sotilaat eivät puhu politiikkaa. Tai ehkä vähän: Trumpin valintaa maan presidentiksi he kuvaavat “mielenkiintoiseksi”, mutta samalla he vakuuttavat nopeasti Yhdysvaltain sitoutumista liittolaisiinsa. Baltian maiden huolen he ymmärtävät, vaikka eivät nimeäkään mahdollista vihollista.

Neuvostoaikana Tapa oli tärkeä puna-armeijan tukikohta ja rautateiden risteysasema. Nyt asemarakennuksen ikkunat on laudoitettu, ja sen seinien lyhdyt ovat hajalla.

Tapa on oikeastaan kirkonkylä. Asukkaita on vajaa 6 000. Kadulla vastaan kävelevä eläkeläisrouva Malle Ivask on kauppareissulla. Hän on mielissään uusien sotilaiden tulosta.

– Oi, tervetuloa! Hehän suojelevat meitä, hän huudahtaa.

Mutta kaikki eivät ole yhtä innoissaan.

Olga Tumanovich on elänyt ikänsä Tapalla, eikä hän pidä ulkomaisista sotilaista.

– Jumala varjelkoon, jos jotain oikeasti tapahtuisi. Silloin me kärsisimme ensimmäisenä, hän sanoo venäjäksi.

Kieli lyö yhä kiilaa virolaisten ja venäläisvähemmistön väliin, myös ajattelussa. Virolaisista 90 prosenttia tukee Nato-jäsenyyttä, venäjänkielisistä noin 30 prosenttia – kannatus on melkein saman verran kuin Suomessa.

Krimin valtaus toi Itämerelle epävarmuuden ja vastakkainasettelun. Suhteet jäätyivät, ja jää narskuu myös Olgan ja Mallen askelten alla.

Asiantuntijat eivät usko, että Venäjä haluaa sotaa. Ei, se haluaa vahvistaa etuvartioitaan kuten Kaliningradia kokemaansa lännen uhkaa vastaan.

Nato on tullut sen mielestä liian lähelle, vaikka Baltiaan saapuvat pataljoonan kokoiset taistelujoukot ovat niin pienet, että niillä ei itärajan yli juuri hyökätä. Ne on tarkoitettu puolustukseen.

Venäjän on vaikea ymmärtää, että pienilläkin mailla on oikeus päättää omasta puolustuksestaan. Samoin sitä, että Ruotsi vahvistaa jälleen puolustustaan Gotlannin saarella.

Saariston kallioilla liukastelee jatkossakin rannikkojääkäreitä.

Mutta siltikään sodan uhkaa ei voi sulkea pois. Venäjä käyttää voimaa, sillä se on yksi sen ulkopolitiikan teon välineistä. Krim vallattiin, Ukrainassa ja Syyriassa käydään sotaa.

Venäjä liikuttaa joukkojaan läntisellä sotilasalueellaan ja Kaliningradissa, lähellä Baltian ja Suomenkin rajoja ja harjoittelee hyökkäystä länteen.

Se lennättää hävittäjiään pimeinä ilman tutkanpaikanninta ja käy loukkaamassa muiden maiden ilmatilaa, joko vahingossa tai tahallaan. Onnettomuuksia voi tapahtua. Liikennettä Itämerellä on paljon.

Jää rasahtelee askelten alla, mutta päättyi se suurikin jääkausi joskus – miksi sitten ei tämä pienempikin?

Sulamisen ensi merkkejä on joskus vaikea havaita. Sillä välin täytyy vain varautua.