Hybridisodasta tuli muotitermi, kun Venäjä keväällä 2014 miehitti Krimin niemimaan.
Hybridisodankäynti (hybrid warfare) tai lievempi muoto hybridiuhka (hybrid threat) vaikuttavat olevan jonkinlaisia sateenvarjotermejä kaikenlaiselle uhkaavalle ja hämäräperäiselle toiminnalle.
Nykyisessä läntisessä keskustelussa niillä useimmiten viitataan Venäjän toimiin – oli sitten puheena propaganda, tietoverkkovakoilu, sotilasoperaatiot tai taloudellinen painostus.
Suomessa tällaisiin hybridiuhkiin laskettiin muun muassa turvapaikanhakijoiden päästäminen pohjoisten rajanylityspaikkojen kautta. Yhdysvalloissa ja Saksassa on nostatettu huolta hakkerien pääsystä sähköisiin vaalijärjestelmiin.
Viime viikolla kerrottiin, että Suomi perustaa Helsinkiin keväällä kymmenen muun maan kanssa yhteisen hybridiosaamiskeskuksen setvimään hybridiuhkia.
Alun perin termi hybridisota nousi kuitenkin keskusteluun jo vuoden 2005 tienoilla. Sillä yritettiin kuvastaa sodankäynnin uutta hämmentävää todellisuutta.
Eri asia on, auttaako termi purkamaan vyyhtiä.
Eksyksissä harmaalla alueella
Hybridiuhan ja hybridisodankäynnin termit luotiin kuvastamaan epämääräistä, monitulkintaista ilmiötä, jonkinlaista harmaata aluetta rauhan ja avoimen sodan välissä.
Yhdysvaltain sotateoreetikot pohtivat käsitettä jo kauan ennen Venäjän operaatioita Krimillä ja Itä-Ukrainassa.
– Kastettuna modernissa muodossaan vuoden 1991 Persianlahden sodan jälkeen tämä uhka on selkeää määrittelyä vastustavien toimien yhdistelmä ja on luonut ristiriitaisten tulkintojen labyrintin, kirjoitti majuri Brian P. Fleming tutkielmassaan (siirryt toiseen palveluun) vuonna 2011.
Pohdiskelun taustalla oli pelko, että musertava sotilaallinen ylivoima ei enää riittäisikään vastustajan nujertamiseen.
Yhdysvalloille alkoi kertyä tästä kokemusta Afganistanin ja Irakin sodista. Nopea alkumenestys muuttui junnaavaksi kamppailuksi väestön keskuuteen piilottautuvaa epämääräistä vihollista vastaan.
Tapaus Hizbollah
Yleensä hybridisodan teoreetikot esittelivät paraatiesimerkkinä Libanonin shiialaisen Hizbollah-sissiliikkeen suhteellisen menestyksekästä taistelua Israelia vastaan vuonna 2006.
– Hizbollah osoitti selvästi ei-valtiollisten toimijoiden kyvyn opiskella ja dekonstruoida länsityylisten sotavoimien haavoittuvaisuuksia ja kehittää sopivia vastatoimia, tutkija Frank G. Hoffman kirjoittaa tutkielmassaan (siirryt toiseen palveluun) hybridiuhista.
Iranin tukema Hizbollah (Jumalan puolue) on järjestönä itsekin hybridi, se on aseellinen järjestö ja poliittinen puolue Libanonissa, se pitää yllä sairaaloita, orpokoteja ja al-Manar-televisioasemaa. Joillekin se on vastarintaliike, toisille terroristijärjestö.
Hizbollahilla oli myös käytössään tavallista sissijärjestöä kehittyneempää aseistusta, kiitos Iranin ja Syyrian tuen.
– Erittäin kurinalaiset, hyvin koulutetut, eri puolille levittäytyneet solut voivat haastaa modernit tavanomaiset joukot sekoituksella sissitaktiikoita ja teknologiaa tiiviisti asutetuissa kaupunkikeskuksissa, Hoffman kirjoittaa.
Mutta onko tämä uutta sotaa?
Kriittisesti hybridisota-termiin suhtautuvat ovat huomauttaneet, että sissisotaa on käyty iät ajat ja vastustajan kaikinpuoleinen hämmentäminen on ollut keskeinen osa sotimista aina.
Ehkä Persianlahden sota 1991 oli antanut Yhdysvalloille liioitellun käsityksen huipputeknisen sotakoneiston kyvystä ratkaista Lähi-idän poliittisia umpisolmuja.
Irakin ja Afganistanin takaiskut sitten loivat tarpeen keksiä selityksekseen aivan uudenlaisen sodankäynnin muodon.
”Gerasimovin doktriini”
Alun perin hybridisodasta puhuttiin siis Hizbollahin kaltaisten poliittisten aseellisten järjestöjen yhteydessä.
Krimin miehitys ja Itä-Ukrainan sota nostivat ilmoille uuden huolen: Entä jos valtio alkaakin käyttää sissiliikkeen keinoja?
Valokeilaan pääsi yhtäkkiä Venäjän yleisesikunnan päällikön, kenraali Valeri Gerasimovin, aikanaan vähälle huomiolle jäänyt puhe vuodelta 2013.
Teksti (siirryt toiseen palveluun) oli julkaistu helmikuussa 2013 Voenno-Promyšlennyj Kur’er -lehdessä.
– Sotia ei enää julisteta ja alettuaan ne eivät noudata totuttua muottia, Gerasimov kirjoitti.
Tällaisia uusia sotia Gerasimov näki Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä.
– Tietenkin olisi helpointa sanoa, että ”arabikevään” tapahtumat eivät olleet sotaa, joten meillä sotilailla ei ole niissä mitään opittavaa. Vaan saattaa olla, että päinvastoin juuri nämä tapahtumat juuri ovat tyypillistä 2000-luvun sotaa, Gerasimov pohdiskeli.
Värivallankumousten pitkä varjo
Huoli ei ole uusi. Venäjän johdossa ahdistusta herättivät jo niin sanotut värivallankumoukset entisen Neuvostoliiton alueella (Georgia ruusuvallankumous 2003, Ukrainan oranssi vallankumous 2004, Kirgisian tulppaanivallankumous 2011).
Venäjän johto katsoo, että kansannousujen taustalla on Yhdysvaltain rahoitus ja organisointiapu.
Tämän vuoden toukokuussa Gerasimov edelleen luennoi (siirryt toiseen palveluun) tarpeesta kehittää vastatoimia lännen värivallankumouksiin, ikään kuin Venäjän sota-akatemia ei olisi edelleenkään kehittänyt riittäviä menetelmiä.
Käänteistä ajattelua
Moni länsimainen tarkkailija on katsonut Gerasimovin vuoden 2013 puheen kuvailleen käänteisesti Venäjän omaa ”epälineaarisen sodan” strategiaa.
Sitä on kutsuttu peräti Gerasimovin doktriiniksi (sotilasopiksi).
Tässä tulkinnassa se, että Gerasimov kuvaili värivallankumouksia läntisen hybridisodan välineinä, olikin tapa luonnostella Venäjän omaa tulevaa hybridisodan strategiaa.
Näin Gerasimovin artikkelia tulkitsi muun muassa tutkija Mark Galeotti.
– On olemassa neuvostokauden retorinen keino, jossa ”varoituksia” tai ”oppeja” jostakin toisesta tilanteesta käytetään oman aikeen tai suunnitelman hahmottelemiseen, Galeotti kirjoitti nettisivustollaan (siirryt toiseen palveluun).
– Arabikevään esittäminen – virheellisesti – salaisten läntisten operaatioiden seuraukseksi antaa Gerasimoville vapauden puhua siitä, mistä hän haluaa puhua: miten Venäjä voi heikentää ja tuhota valtioita ilman suoraa, avointa ja laajamittaista sotilaallista interventiota.
Tapaus Krim
Krimin miehitys oli Venäjältä onnistunut sotilaallinen operaatio, mutta olosuhteet olivat sille tavattoman suotuisat: Merkittävä osa väestöstä suhtautui Venäjään myönteisesti, Venäjällä oli jo alueella sotavoimia Mustanmeren laivaston tukikohtansa takia, Ukrainan keskushallinto oli heikkouden tilassa eikä Ukrainan armeija ollut vakavasti varautunut Krimin puolustamiseen.
Tällaista operaatiota Venäjän on vaikea toisintaa muualla, minkä jo Itä-Ukrainan sodan verinen todellisuus on osoittanut.
Ukrainan tapahtumista pelko kuitenkin lähti leviämään.
Narvan kauhuskenaario
Entä jos Venäjä hybridisodankäynnin menetelmillä voisi halvaannuttaa kohdevaltion ennen kuin Nato hahmottaa konfliktin edes alkaneen?
Venäjä toimet eivät ylittäisi Naton yhteisen puolustuksen 5. artiklan kynnystä ennen kuin kaikki olisi jo ohi.
Aiemmin mainittu tutkija Mark Galeotti hahmotteli (siirryt toiseen palveluun) esimerkkinä painajaisskenaariota, jossa Virossa Narvan rajakaupungissa puhkeaa venäjänkielisen väestön mielenosoituksia, Kremliä tukeva Yön sudet -moottoripyöräjärjestö yrittää tunkea rajan yli Narvaan, Tallinnan rautatieasemalla räjähtää pommi, Venäjän ja Viron rajanylityspaikalla syttyy tulee tankkiauto, joka levittää myrkyllistä kaasua ympäristöön, Venäjän viranomaiset vaativat pääsyä onnettomuuspaikalle.
Ja niin edelleen, ilman että olisi vielä selvää syytä kutsua Natoa hätiin.
Onko kaikki sotaa?
Kaikki Venäjän vaikutusyritykset voidaan kätevästi niputtaa hybridiuhkien kategoriaan, koska hybridiuhkiksi voidaan lukea kaikki kuviteltavissa ja kuvittelemattomissa olevat tavat vaikuttaa – sotilaalliset, diplomaattiset, taloudelliset, teknologiset, viestinnälliset ja sellaisetkin keinot, joita ei vielä ole keksittykään.
Ongelmana alkaa olla, että näin laaja-alaisen käsitteen avulla alkaa olla hankala analysoida mitään.
Tähän ongelmaan kiinnitti huomiota myös Aleksanteri-instituutin taannoinen selvitys (siirryt toiseen palveluun) Venäjästä ja hybridisodankäynnistä.
Bettina Renzin ja Hanna Smithin kokoamassa raportissa arvioitiin, että käsite on muuttunut sotilastrategisesta käsitteestä jonkinlaiseksi kvasiteoriaksi Venäjän ulkopolitiikasta.
– Venäjän ulkopoliittisten menettelytapojen kuvaaminen 'hybridisodankäyntinä' on vaarallista termin 'sota' väärinkäyttöä, jolla voi olla vakavia tahattomia seurauksia, raportissa varoitetaan.
Sota-termin välttämiseksi onkin alettu enenevissä määrin puhua "hybridiuhista".
Silloin tarkoitetaan perinteistä sodankäyntiä lievempää häiriötoimintaa, joka hyödyntää kohdemaan heikkouksia ja kylvää epävarmuutta.
Näihin labyrintteihin Suomen tuleva hybridosaamiskeskus nähtävästi aikoo rynnistää 4–6 työntekijän ja noin 2 miljoonan euron budjetin turvin.
Uuden kylmän sodan peilisali
Toinen, hieman kerettiläinen tulkinta Valeri Gerasimovin pohdinnoista voisi kuitenkin olla, että kenraali ja Venäjän johto oikeasti katsovat länsimaiden masinoineen entisen Neuvostoliiton värivallankumouksia ja arabikevään myllerryksiä.
Tällöin Venäjä katsoisi vain reagoineensa länsimaiseen hybridisodankäyntiin – vallankumousten lietsomiseen Venäjälle myönteisten vallanpitäjien kaatamiseksi.
Ehkä Venäjä ja länsivallat ovat hybridiuhkien suhteen vaarassa astua vanhaan kylmän sodan ansaan: Vastapuoli näyttäytyy pirullisen ovelana, ja kaikki omat toimet ovat vain välttämätöntä reagointia vastapuolen demonisiin juoniin.