Puhelin soi. Ja niin se elämä, jota olin elänyt, katosi savuna ilmaan.
"Epäillään vakavaa sairautta. Ei, tähän ei valitettavasti ole parannuskeinoa. Kirjallisuuden mukaan vain yksi potilaista on elänyt aikuisuuteen. Tehdään vielä varmistavat testit."
Lääkäri toisessa päässä kuulosti vakavalta. Varmalta.
Ei tuntunut pelkästään pahalta. Tuntui sietämättömältä, sillä hän puhui elämäni tärkeimmästä ihmisestä.
Hän puhui pienestä pojastani, joka nukkui viereisessä huoneessa tietämättä mistään muusta ja ynisi tyytyväisenä itsekseen.
Tunteelle ei löydy sanakirjasta sanaa. Oli vaikea hengittää.
Tuosta hetkestä alkoi rimpuileva tappelu toivosta.
Koska epäily sairaudesta oli vahva, lääkärit eivät juuri toivoa jakaneet. Toivon sijaan tuli asiaankuuluva, rutiininomainen pahoittelu. Kehotus jatkaa elämää eteenpäin, vaikka maailmaltani oli juuri tippunut pohja pois. Jäi tunne, että tärkein tehtävä oli täytetty, kun diagnoosi oli saatu selvitettyä.
Juuri toivoa olisin kaivannut tuossa tilanteessa kipeimmin. Edes pientä toivonmurusta, johon olisin voinut tarttua kuin pelastusrenkaaseen tuuliajolla.
Ilman sitä oli pärjättävä, ja porskutin eteenpäin nenä hädin tuskin vedenpinnan yläpuolella. Kävelin vaunujen kanssa kilometritolkulla pitkin lähikatuja ja mietin, miten tästä oikein selvitään.
Kun seuraavan kerran kädet täristen vastasin lääkärin puheluun, en ollut uskoa korviani. Tulokset olivat tulleet. Väärä hälytys. Ei ollutkaan tätä sairautta.
Olikin toivoa, ajattelin. Mahdollisuus. Tarrauduin siihen kiinni, enkä ole vieläkään päästänyt irti.
Toivosta kiinnipitäminen ei ole ollut helppoa.
Vaikka ei ollut tätä sairautta, on todennäköisesti joku toinen, lääkäri kertoi minulle, sillä lapsen kehitys on ikätovereista jäljessä. Tai vaikkei mitään löytyisikään, lapsi ei ehkä ota ikätovereitaan kiinni, seuraavaksi arvuuteltiin. Pitää siis varautua pahimpaan.
Kun sama toistui kerta toisensa jälkeen, jäin ihmettelemään asiaa, suremaankin.
Miksi toivon saaminen on niin vaikeaa?
Miksi toivon antamista pitää säännöstellä, varsinkin, jos kukaan ei varmuudella tiedä, mitä tuleman pitää? Miksi ei tiedosteta, miten elintärkeää toivo on ihmiselle, jonka elämä on keikahtanut täysin päälaelleen?
Ymmärrän, että on oltava myös realistinen. Mutta miksi realismin pitäisi antaa kampittaa toivo pois?
Haastattelin vastikään lääketieteellisen tiedekunnan johtajaa toivosta.
Hän sanoi osuvasti, että toivoa saa antaa, sillä se on itse asiassa lääketieteen perusta.
Eikö toivo ole myös ihan koko elämän ydin?
Ei ole löytynyt toista sairautta. Ja liikkumattomana pitkään olleesta lapsesta tulikin kävelevä, persoonallinen, iloinen pikku paketti. Sitkeä sissi, joka haasteista huolimatta taapertaa eteenpäin.
Toivoa oli. Ja on.