Toimittaja tapaa Aki Kaurismäen keskellä Berliinin sykettä. Elokuvafestivaalia on jatkunut jo viikon, lauantaina ratkeaa, saako Suomen kansainvälisesti tunnetuin elokuvaohjaaja Kultaisen karhupystin vai ei.
Hälytysajoneuvojen sireenien ujellus keskeyttää haastattelun yhtenään. Väsynyt ohjaaja jaksaa kuitenkin vastata kärsivällisesti – huumorillakin – kysymyksiin.
Haastattelun loppupuolella tulee uutispommi: Kaurismäki ilmoittaa lopettavansa elokuvien teon. "On aika elää", huhtikuussa 60 vuotta täyttävä ohjaaja sanoo.
Haastattelussa Kaurismäki kertoo myös, mitä urallaan katuu, kehottaa naisia barrikadeille ja paljastaa, missä korruptio Suomessa luuraa.
Pakolaisteema on toki ajankohtainen, mutta onko jotain muuta syytä siihen, että otit sen elokuvasi Toivon tuolla puolen aiheeksi?
– Olen evakkojen lapsi enkä kestänyt katsoa, miten tämän päivän evakoita kohdellaan. Vuosi sitten Suomen valtio karkotti 40 prosenttia irakilaispakolaisista, nyt heistä karkotetaan väkisin 80 prosenttia. Syyrialaisia ei kehdata vielä karkottaa, koska kuvat sieltä ovat niin kauhistuttavia. Mahtaako koko Euroopassa olla enää yhtään pakolaista hengissä ensi vuonna?
– Jos naiset eivät lähde barrikadeille huomenna, niin ensi viikolla on myöhäistä. Sanon tarkoituksella "naiset", sillä miehistä ei ole koskaan mihinkään ollutkaan. Miehet osaavat vain mennä kapakkaan ja kehua itseään.
– Pakolaisten kohtelu on suuri häpeä eurooppalaisille ja ihmiskunnalle ylipäänsä. Elokuvani sanoma on yksinkertainen: Olkaa ihmisiksi.
Asut osin ulkomailla. Miltä Suomi ja henkinen tilamme näyttää etäisyyden takaa?
– Suomi näyttää täsmälleen samanlaiselta kuin muukin Eurooppa. Suomi on kuin Ruotsi, Norja, Tanska tai Hollanti, osittain jopa parempi. Suomella ei ole hävettävää henkisessä tilassaan, paitsi ehkä nykyisen hallinnon harjoittama jatkuva ryöstö.
Mitä ajatuksia Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuosi tuo?
– Minua naurattaa se, että Suomessa ei muka ole korruptiota. Suomihan on korruption luvattu maa. Se ei näy siinä, että katupoliisille voisi antaa kympin ja jatkaa matkaansa. Se on hyvä veli -verkostoissa, siellä korruptio on.
Satamakaupunki-elokuvatrilogiasi ensimmäinen osa Le Havre on vuodelta 2011. Toinen, nyt valmistunut Toivon tuolla puolen, muutti sarjan pakolaistrilogiaksi. Entä viimeinen osa, mistä se kertoo?
– Olen aina ollut semmoinen venkula, en koskaan ole tehnyt niin kuin käsketään. Tämä jää työksi, jossa on kaksi osaa, sillä minulle tämä on nyt "Adios". Olen tehnyt parikymmentä huonoa elokuvaa ja tämä saattaa olla huonoin niistä. Tämä oli mainoslause, heh.
Tarkoitatko, että Toivon tuolla puolen on viimeinen elokuvasi?
– Tarkoitan. Mutta olen sanonut tämän ennenkin, never say never. Kyllä se läheltä liippaa, että tämä taitaa olla viimeinen. Alkaa väsyttää. Jossain välissä pitäisi elääkin, se on nyt tai ei koskaan.
Olet ollut elokuva-alalla yli 30 vuotta. Millä mielin katsot pitkää uraasi taaksepäin?
– Ainakin vakoon jään, heh, mitään ei ole kylvetty, sanon kuin maanviljelijä. Kovasti on yritetty. Elämä siinä meni.
Onko urallasi mitään, mitä kadut?
– Ainoastaan ne kadut, heh, joita en ole käppäillyt. Vakavammin, olen katunut sitä, etten törmännyt Rauli Badding Somerjokeen oikeaan aikaan Helsingin kaduilla. Ollisin ehkä voinut pelastaa hänet. Minua ei pelasta kukaan.
– En tietääkseni ole tehnyt yhtään rikosta, enkä syyllistynyt koskaan mielistelyn syntiin. Olen yrittänyt olla ihminen. Se ei tietenkään kaikille kelpaa, mutta mitä se minulle kuuluu.
Jos kuitenkin vielä tulee mieleen palata elokuvantekemiseen, mikä olisi aihe?
– Varmaan se olisi kamarinäytelmä, jossa on nahkasohva. Ne vanhasta ryhmästä, jotka ovat vielä hengissä, istuvat sohvalla ja minä sanon, että pankaa sitä kameraa vähän korkeammalle. Sen jälkeen se on vanhojen miesten leikkiä.