Saavun suomalaisen betonibrutalismin alttarille, pakkasen puremaan Helsingin Merihakaan. Pubin pöydässä istuu parrakas mies, jonka edessä seisoo puoliksi kumottu tuoppi. Vaatetuksesta voi päätellä, ettei hän ole tullut baariin kaukaa. Pipon ja paksusankaisten lasien lisäksi miehellä on yllään villapaita, farkkuliivit, pieruverkkarit ja Crocsit. Sanomalehden päällä lepäävien käsien rystysiin on tatuoitu sanat "meri" ja "haka".
Mies on nimeltään Mikko Viljakainen, joka tunnetaan myös Vilunki 3000 -nimisenä taiteilijana. Grafia ry valitsi hänet juuri vuoden graafikoksi.
– Taitelijanimen sain kavereilta. Vilunki liittyy siihen, että olen yleensä ollut jollekin velkaa. Joskus minua kutsuttiin jopa lisänimellä Viljasika, Viljakainen nauraa.
Vähemmän ravintoloita Helsinkiin
Viljakainen on seurannut tiiviisti helsinkiläisen kaupunkikulttuurin kehitystä viimeisen 20 vuoden ajan.
90-luvulla tärkeitä paikkoja tapahtumien osalta olivat Ruoholahdessa sijainnut Lepakko, Vanha Ylioppilastalo sekä Kaapelitehdas. Isojen tapahtumien rinnalle alkoi vähitellen tulla pienempiä ja kotikutoisempia keikkoja, kun alan intoilijat alkoivat järjestää niitä pubeihin ja kahviloihin.
Nykyään Helsingin kaupunkikulttuuri kukoistaa. Tarjonta on monipuolista ja runsasta, mutta se ei silti lämmitä pitkän linjan alakulttuurimyyrän mieltä.
Helsinkiin ei pidä avata enää yhtään uutta ravintolaa, koska täällä riittää kevyesti ruoan ja viinanmyyntipaikkoja kaikille.
Mikko Viljakainen
– Viihdyn kyllä yöelämässä, mutta viikonloppuisin klubeilla on usein täyttä, pitää jonottaa, olut on kallista eikä musiikkikaan oikein kolahda. Tykkään enemmän pubikierroksista ja karaokesta.
Helsinkiin perustetaan jatkuvasti uusia illanviettopaikkoja, kahviloita sekä ravintoloita. Vilunki 3000 toivoisi pääkaupunkiin täysin päinvastaista kehitystä.
– Helsinkiin ei pidä avata enää yhtään uutta ravintolaa, koska täällä riittää kevyesti ruoan ja viinanmyyntipaikkoja kaikille. Mennään näillä paikoilla seuraavat kymmenen vuotta, ja katsotaan mitkä ravintolat jäävät pystyyn, visioi Viljakainen.
Oman tiensä kulkija
Vilunki 3000 ei ole tyypillinen graafikko. Hän ei ole trendikäs uraohjus, joka tuottaa suurille yrityksille uusia raikkaita ilmeitä. Kun Mikko piirtää, kuvaan astuvat rappio, alakulttuurit, miekat ja zombiet. Hänen kuvallinen ilmaisunsa on kuin äärimmilleen hiottua tuhertelua, jollaiseen törmää yläasteikäisten poikien muistiinpanovihkojen sivumarginaaleissa. Vilunki 3000:n tyylissä yhdistyvät saumattomasti kauhu, eritteet, toiminta sekä kirjavin kirjaisintyylein toteutetut iskulauseet.
Itseoppineen taiteilijan käsissä on syntynyt lukematon määrä julisteita, lentolehtisiä, levynkansia sekä paitaprinttejä. Vilunki 3000:n pitkä, tuottelias ura sekä tinkimätön tyyli ovat vieneet graafikon mainetta eteenpäin työ kerrallaan. Vilungin visuaalisuus on iskenyt läpi yhtälailla sekä alakulttuurihäseltäjiin että nimekkäisiin muusikoihin ja bändeihin.
Katuväkivaltaa ja laittomia julisteita
Taiteensa takia Mikko Viljakainen on joutunut myös törmäyskurssille virkavallan ja vartijoiden kanssa.
2000-luvun vaihteessa Helsingin kaupunki aloitti Stop töhryille -kampanjan, jonka tarkoitus oli poistaa graffitit ja muu luvaton katutaide julkisilta paikoilta. Pannaan laitettiin töhryjen lisäksi myös tarrat ja julisteet. Mikko sai kokea nollatoleranssipolitiikan väkivaltaisen puolen ripustaessaan omia keikkamainoksia Helsingin kaduille.
Putkareissu ja sakothan siitä tuli, ja vielä pariin eri otteeseen.
Mikko Viljakainen
– Nollatoleranssikampanjan rahoittamat vartijat seurasivat meitä Annankadulle. Toiset tulivat vastaan ja toiset takaa, ottivat kiinni ja nostivat kurkusta ilmaan näyteikkunaa vasten. Putkareissu ja sakothan siitä tuli, ja vielä pariin eri otteeseen, Vilunki muistelee edelleen epäuskoisena.
Vastareaktiona Vilunki 3000 keräsi kaikki Stop Töhryille -kampanjan aikana suunnittelemansa julisteet ja järjesti osana Kultainen Timantti -ryhmän yhteisnäyttelyä Keravan taidemuseossa installaation nimeltä Laittomia julisteita. Hänestä oli naurettavaa, että keikkajulisteet muuttuivat rikosvälineiksi siinä vaiheessa, kun niitä alettiin levittää.
Vilungin mielestä Stop töhryille -kampanjan negatiiviset vaikutukset näkyvät edelleen Helsingin katukuvassa.
Jätämme pubin seisahtaneen ilmapiirin ja kävelemme pienen lenkin Merihaan ympäri ottaen valokuvia. Pakkasaurinko syleilee harmaata betonikuorrutusta. Lumeton meren jää heijastaa säteet kirkkaasti kaikkialle, enkä usko nähneeni aluetta koskaan näin säkenöivänä. Vilunki huomaa oman tyttärensä viereisen päiväkodin pihalta ja vilkuttaa hänelle.
Astelemme sisään taiteilijan kotirakennukseen ja käväisemme tutustumassa tarkemmin Vilungin töihin taloyhtiön kerhotilassa. Samalla hänen puolisonsa saapuu paikalle tyttären kanssa, tervehtii ja kysyy, mitä pitäisi ostaa kaupasta ennen saunaan menoa. Taloyhtiön sauna sijaitsee kattohuoneistossa, josta on hulppea näköala Helsingin keskustaan.
Taidan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi Vuoden graafikosta on tullut ikuinen Merihaka-fani.