Aleksis Kiven veistos todistaa Helsingin rautatientorilla erikoista näytelmää. Patsaan juurella pitää leiriään Suomi ensin -ryhmä. Se vastustaa turvapaikanhakijoita, jotka osoittavat mieltään torin toisella laidalla. Välissä on jääkenttä. Hiljaista draamaa katselee näyttelijä-ohjaaja Jussi Lehtonen. Häntä väsyttää.
Lehtonen valmistelee esitystä Suomeen pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulleiden taiteilijoiden elämäntarinoista. Toinen koti -niminen dokumenttiteatteriprojekti saa ensi-iltansa Kansallisteatterin Kiertuenäyttämöllä ensi syksynä. Sitä varten Lehtonen on haastatellut 15 maahamme tullutta taiteentekijää.
Alun perin ajatuksena oli, että Toinen koti käsittelee kotoutumista. Nyt työstä on Lehtosen sanojen mukaan tullut ihmisoikeusprojekti. Moni Lehtosen haastattelemista on saanut Maahanmuuttovirasto Migriltä kielteisen turvapaikkapäätöksen. Niiden läpi kahlaaminen on turhauttanut.
– Päätöksiin voidaan kirjoittaa melkein mitä vain. Ilmapiiri on se, että Suomesta pitää saada potkaistua ulos 10 000 ihmistä. En ole ylpeä siitä, mitä minun valtioni kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat paenneet henkensä kaupalla sisällissotaa. Tässä joutuu taistelemaan valtiota vastaan ja yksilö vastaan valtio on aina huono juttu, Lehtonen sanoo.
Taiteilijuus on vaarallinen ammatti
Lehtosen mielestä turvapaikkapäätöksiä tekevällä Migrillä ei ole asiantuntemusta arvioida taiteilijataustaisia ihmisiä ja heidän lähtömaissa kohtaamaansa vainoa. Yle uutisoi aiemmin muun muassa kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneesta näyttelijä Bakr Hasanista ja muusikko Samer Saadista.
Lehtosen mukaan Bakr tekee poliittista taidetta, länsimaista teatteria Irakissa ja rakentaa näyttämökuvia, jotka voidaan tulkita jumalanpilkaksi.
– Migri kirjoittaa, että lopeta taiteesi tekeminen ja mielipiteidesi esittäminen ja voit palata takaisin Irakiin. Se on häpeällistä ja järkyttävää. Se on sama asia, jota Bakrille Irakissa sanotaan. Suomen pitäisi olla valtio, jossa sanan- ja ilmaisunvapaus ovat kunniassa ja jossa sitoudutaan ihmisoikeussopimuksiin.
Lehtonen korostaa, että totalitaristisessa valtiossa taiteilijuus on aina vaarallinen ammatti.
– Taide politisoituu tietynlaisissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Yksilöllinen ilmaisu on aina ongelma diktaattoreille. Vain diktaattori voi olla yksilö, muiden pitää olla massaa.
Kuvitellaan hetki. Mitä Lehtonen tekisi jos häneltä kiellettäisiin oman taiteilijan ammattinsa harjoittaminen?
– Totta kai nousisin vastarintaan. En suostuisi siihen.
Vaikka henki menisi?
– Sitten minäkin lähtisin. Menisin jonnekin, jossa voisin tehdä työtäni.
Lehtosen mielestä taiteilijuutta ei voi repiä ihmisestä irti, koska se on keskeinen osa ihmisen kokemusta omasta olemassaolostaan.
Ilman perhettä on mahdoton asettua
Näyttelijä-ohjaajan idealismi on romuttunut myös tänne tulleiden maahan asettumisen suhteen.
– Ihmiset haluaisivat kotoutua, mutta mitä mahdollisuuksia heille annetaan, Lehtonen kysyy tuohtuneena.
Jo oleskeluluvan saaminen on vaikeaa. Lehtonen nostaa esiin myös perheenyhdistämisen. Jos sitä ei sallita ja huoli puolisosta ja lapsista jatkuu, on mahdoton orientoitua työntekoon tai kielen opiskeluun. Lehtosen mielestä on tekopyhää ja ristiriitaista odottaa kotoutumista, jos siihen ei anneta edellytyksiä. Samalla me sahaamme omaa oksaamme.
– Meillä on ajatus, että tänne tulleet olisivat hyödyllisiä ja tekisivät töitä. Poliittisilla päätöksillä ihmiset kuitenkin ajetaan olosuhteisiin, joissa he eivät voi kotoutua. Miksi me teemme niin tyhmästi, Lehtonen kysyy.
Lehtonen havahtui ensimmäistä kertaa aiheeseen, kun hän matkasi Kiertuenäyttämön kanssa vastaanottokeskuksissa vuonna 2011. Paperisilta-esityksen aikoihin turvapaikanhakijoita oli muutama tuhat vuodessa. Vuonna 2015 heitä oli jo 30 000. Keskeltä konfliktia tulleiden ihmisten kohtaaminen jätti jäljen.
– Meidän keskuudessamme kulkee ihmisiä, joita on kidutettu, jotka ovat nähneet läheistensä kuoleman, joiden silmien edessä on tapettu ihmisiä, jotka ovat tehneet kuolonretken Välimeren yli ja nähneet, kuinka muita hukkuu.
Lehtonen kertoo oppineensa projektin myötä, mitä tarkoittaa sijaistraumatisoituminen. Trauma ja pimeys voivat siirtyä tarinoiden kuulijaan. Sitä tapahtui edellisessä hankkeessa jossain määrin. Nyt samaan on varauduttu huolehtimalla työnohjauksesta ja siitä, että ahdistavia asioita käydään läpi mielenterveysalan ammattilaisen kanssa.
Rautatientorin yksinäiset planeetat
Palataan vielä Kansallisteatterin eteen Rautatientorille. Lehtosen mielestä molemmissa mieltä osoittavissa leireissä on kyse syvistä tunteista, vaikkakin hyvin erilaisista.
– Avaruudessa nämä meteorit ohittavat toisensa kaukaa. Turvapaikanhakijat yrittävät yksin taistella Suomen valtiota vastaan. Suomi ensin -porukassakin on joku yksinäisyys, joka resonoi vahvasti meidän suurten erämaidemme kanssa.
Lehtoselle on erityistä merkitystä sillä, että maailmat kohtaavat juuri sen teatterin edessä, johon hän on tekemässä aiheesta esitystä. Toinen koti ei sulauta siinä esiintyviä, eri maista tulevia taiteilijoita yhteen muottiin. Taiteilijoiden oma ääni ja yksilöllisyys nostetaan esiin.
– Se on tila, jossa opimme toinen toisiltamme. Tänne tulleiden taidekäsitys on erilainen kuin meidän, mutta se voi rikastuttaa ja kyseenalaistaa meidän taiteeseemme liittyviä itsestäänselvyyksiä ja uudistaa taidetta, Lehtonen maalailee.
Näyttelijä muistuttaa, että kotoutuminen on aina molemminpuolista. Myös kantaväestön pitää oppia elämään sen kanssa, että maassa on erilaisia ihmisiä.
Kasvokkain on juttusarja, jossa esitellään joka lauantai ajankohtaiseen teemaan liittyvä ihminen.