Vein näyttelijäuraansa vasta aloittelevan koiran kuvausten lomassa kävelylle. Nuori koira loikki pitkässä taluttimessaan ja tutki tohkeissaan lumen alta vapautunutta kevätluontoa.
Tuskin ehdin havaita kymmenien metrien päässä vastaan tulevan naisen, kun hän jo pysähtyi, vilkuili hetken kadun vastakkaista reunaa ja kääntyi lopulta takaisin tulosuuntaansa. Ehdin nähdä lihasten jännittymisen sekä aavistaa sydämen takomisen ja kurkkua puristavan tunteen.
Täyskäännöksen tehneellä naisella kävi huono tuuri: hän näki suoraan edessään mäyräkoiraa ulkoiluttavan miehen. Naisen sanoja en kuullut, mutta mäyräkoiramiehen vuorosanat kaikuivat sitäkin selvemmin, valitettavan tuttuina: ”Tämä on kyllä ihan kiltti, ei sitä tarvitse pelätä!”.
Saman lauseen saavat päivittäin kuulla monet sellaiset kävelijät, jotka itsensä (tai koiransa) vuoksi ilmaisevat, etteivät halua joutua lähikosketuksiin vieraan koiran kanssa.
Säikähtäneesti pälyilevä nainen katosi puolijuoksua, ja minä tunsin voimatonta surua. Jos olisin ollut kävelyllä ilman koiraa, olisin juossut naisen perään ja pyytänyt kollektiivisesti anteeksi kaikkien meidän koiranulkoiluttajien puolesta.
Voimakas eläinpelko muistuttaa fysiologisilta reaktioiltaan paniikkikohtausta. Olen tuntenut muurahaisia kuollakseen pelkäävän lapsen ja iäkkäämmän ihmisen, joka kammoksui kissakuvienkin näkemistä. Niihin nähden koirapelko on tavallaan vielä kurjempi juttu, sillä koiria saattaa tulla vastaan koska vain, missä vain ja minä tahansa vuodenaikana.
Kerran niin elintärkeät synnynnäiset pelot saattavat tuntua täällä kummallisilta
Vaikka pelkoon ei ystävällismielisen pikkukoiran omistajan mielestä näyttäisi olevan syytä, se on kokijalleen kuitenkin totista totta.
Syy voi sitä paitsi silti olla olemassa. Lajimme syntyhistorian aikana on esimerkiksi ollut tärkeää, että kaikki ihmiset ovat synnynnäisestikin ymmärtäneet pelätä pimeässä maastossa liikkumista, jyrkänteillä keikkumista, nopeasti vilahtavia käärmeitä tai hämähäkkejä, yksin keskelle aroa tai loukkoon joutumista, susilaumoja ja tiikereitä.
Monin paikoin maailmaa on nykyisinkin syytä pysytellä riittävän kaukana katukoirista ja –kissoista, jotka saattavat sylkensä välityksellä tartuttaa ihmiseen tappavan rabieksen. Suomalaisissa metsissä ei taas käytännössä ole ihmisille vaarallisia petoja tai myrkyllisiä hämähäkkejä ja koiratkin ovat rokotettuja, joten kerran niin elintärkeät synnynnäiset pelot saattavat tuntua täällä kummallisilta.
Niin tärkeitä sisäsyntyiset pelot ovat joskus olleet, että ne eivät niin vain poistu geneettisestä muististamme. Osalla meistä ne ovat vahvempina, osalla taas heikompina.
Vaikka koira-, hämähäkki-, käärme-, pimeän- ja korkeanpaikanpelko saattavat lieventyä esimerkiksi lapsen kasvaessa, jossain silti menee raja, jolloin jokainen pelkää tai jopa lamaantuu. Kulki raja sitten missä tahansa, järjellä sitä on vaikea selittää.
Pelästynyttä lasta ei juuri auta, että aikuiset sanovat pelkoa turhaksi
En esimerkiksi itse juurikaan pelkää muita isoja eläimiä, mutta kammoksun yli kolmevuotiaiden karhujen kanssa samaan aitaukseen joutumista. Eräs ystäväni on intohimoinen benji-hyppyjen harrastaja, toista taas huimaa tuolin päällä seisominenkin. Kumpikin versio saman pelon voimakkuudesta on silti yhtä luonnollinen.
Eläinpelko voi olla myös opittua: ihminen on joskus aiemmin itse säikähtänyt eläintä tai kokenut kipua tai hän on saattanut nähdä tai kuulla eläimen hätyyttelevän jotain toista ihmistä. Pelko ja kipu jättävät jäljen aivoihin, vaikka tilanteen pystyisi jälkikäteen järjellä ymmärtämään turvalliseksi.
Pelästynyttä lasta ei juuri auta, että aikuiset sanovat pelkoa turhaksi.
Elämää haittaavaa eläinpelkoa voidaan useimmiten lievittää, mutta se vaatii sopivasti järjestettyjä tilanteita. Niissä edetään suunnitelmallisesti kunkin omassa tahdissa, esimerkiksi katsellen ensin koiran kuvia, sitten havainnoiden ystävällisesti käyttäytyvien koirien ja ihmisten kohtaamisia videolta ja lopulta tavaten rauhallisia koiria säädellyissä olosuhteissa. Hoidossa saatetaan yhdistellä ammattilaisen avulla monia tekniikoita.
Liian pelottavalle asialle suin päin altistuminen ei yleensä edistä tottumista. Se on vain turhaa kärsimystä, joka voi jopa voimistaa pelkoa. Satunnaiset kohtaamiset kadulla ovat juuri niitä summittaisia tapaamisia. Siksi mäyräkoiramiehen käytös suretti.
Erityisen kurjalta tuntuu ajatella, että sama kohtaus toistuu eläinpelkoisten elämässä vähän väliä.
Otettaisiinko koiranulkoiluttajienkin kohdalla käyttöön yleinen stop-merkki?
Voisimmeko siis sopia yhteisistä pelisäännöistä ohitustilanteissa? Se auttaisi sekä koirapelkoisia ihmisiä että ihmis- tai koirapelkoisia koiria.
Ääneen pyytämisessä on tosin se hankala puoli, että se onnistuu vain monen kannalta tukalalta lähietäisyydeltä. Siksi olisi kätevää, jos voisimme esimerkiksi käsimerkein jo etäältä viestittää aikeistamme.
Otettaisiinko koiranulkoiluttajienkin kohdalla käyttöön yleinen stop-merkki? Jalankulkija saisi kämmenen ylös nostamalla varata ympärilleen koiravapaan alueen. Tilaa annettaisiin lisää aina jonkun sitä pyytäessä, sen enempää kyselemättä. Jos koirapelkoinen voi luottaa siihen, että hänen haluamansa etäisyys säilyy ja tilanteista pääsee aina pois, kohtaaminen voi toimia siedätyksenä sen sijaan, että ihmisen pitää paeta peloissaan.
Muutakin me koiriamme ulkoiluttavat voisimme tehdä: opettaa koiramme kulkemaan tarvittaessa joko mukanamme tai tervehtimään tulijaa rauhallisesti paikallaan istuen. Ja toisaalta taas opastaa tulijaa ymmärtämään koiran elekieltä ja välttämään nykiviä liikkeitä. Käytöksen ennakoitavuus, eikä vain ”kiltteyden” vakuuttaminen, auttaisi kaikkia koiriin tutustumisen alkuvaiheessa olevia.
Tuire Kaimio
Kirjoittaja on eläinnäyttelijöiden kouluttaja. Hän myös kirjoittaa alasta ja luennoi eläinten käyttäytymisestä ja kouluttamisesta.