Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Erkka Railo kirjoitti ennen kuntavaaleja mainion, poleemisen artikkelin Talouselämä-lehteen. Teksti on otsikoitu: Kuntavaalit melkoista demokratian teatteria – Valta siirtymässä maakunnille ja keskustalle.
Miksi politiikan tutkija kutsuu kuntavaaleja “demokratian teatteriksi”?
Railo muistuttaa, että kunnilta ollaan siirtämässä suurinta osaa vallasta maakunnille. Ja maakunnissa valtaa tulee käyttämään ennen muuta keskusta, sopivasti vedettyjen vaalipiirirajojen seurauksena.
”Kunnille jää vain vähän valtaa, ja se vähäinenkin valta käsittelee aihetta, josta vallitsee laaja yksimielisyys.”
Laajan yksimielisyyden aiheeksi Railo nimeää koulutuksen. ”Kukapa nyt vastustaisi hyvää koulutusta?” hän kysyy.
Niin. Kukapa tosiaan?
Se, että kaikki puolueet korostavat, painottavat ja arvostavat koulutusta, ei tarkoita mitään. Se että kukaan ei vastusta koulutusta, ei pelasta ketään. Suomessa lapsetkin tietävät, että piirustuspaperin loppumisen ja koulukuraattorille jonottamisen syynä ovat leikkaukset. Yliopisto-opiskelijoilta ei ole jäänyt huomaamatta opintoneuvonnan vähäisyys ja henkilökunnan epämotivaatio. Ammatilliselta puolelta leikattiin juuri 190 miljoonaa.
Kukapa tosiaan vastustaisi hyvää koulutusta?
Ehkä juuri koulutuspolitiikan epäpolitisoiminen mahdollistaa kurjistamisen ja eriarvoisuutta lisäävät päätökset. Jos koulutus nähdään asiana, jota kaikki arvostavat, siihen kohdistuvia toimia ei pidetä poliittisina valintoina, vaan välttämättömyyksinä.
Sote-asiat ovat tärkeitä, koskevat kaikkia, mutta ovat vaan niin… sotea!
Paras muistisääntö politiikan penkkiurheilijalle on tämä: kun joku sanoo asian olevan “välttämätön”, sitä on epäiltävä.
Politiikan koko idea on tarjota, etsiä ja keksiä vaihtoehtoja. Jos päätökset olisivat vain faktoista johdettuja välttämättömyyksiä, pärjäisimme hyvin virkamiehillä.
Koulutusta varmaankin arvostetaan laajasti, mutta se ei tarkoita, että puolueiden koulutusta koskevat päätökset olisivat keskenään samanlaisia.
Politiikan tutkija Erkka Railo tietenkin tuntee hyvin välttämättömyyspuheen. Hänen kirjoituksensa pääpointti onkin sote-asioiden siirtyminen kepu-johtoisiin maakuntiin.
Itse pelkään juuri maakuntavaalien muodostuvan demokratian teatteriksi. Maakuntavaalien äänestysprosentti – haluaako joku arvata? Sote-asiat ovat tärkeitä, koskevat kaikkia, mutta ovat vaan niin… sotea!
Kuntavaaleja ei kannata väheksyä sillä perusteella, että kuntien vastuulla on sellaisia mitättömiä asioita kuin varhaiskasvatus ja koulut. Se, miten Suomi kohtelee kouluja on peili siitä, miten Suomi kohtelee ajatusta hyvinvointivaltiosta, jossa kaikilla on samat mahdollisuudet.
Koulujen arki typistetään poliittisissa keskusteluissa usein kysymykseen luokkakoosta. Kuvioon kuuluu, että kaikki linjaavat samoin: luokat eivät saa olla liian isoja.
Tällä metodilla näyttää siltä, että eri puolueet ajattelevat kouluista ja koulutuksesta samoin.
Se, että sosiaaliset ongelmat ja vaikkapa maahanmuuttajat kasaantuvat tietyille alueille, on poliittisten päätösten tulosta, ei vääjäämätön välttämättömyys
Mutta eihän opetuksessa ole kyse vain luokkakoosta. Joissakin kouluissa voi välillä opettaa kerralla vaikka sataa oppilasta. Toisissa kouluissa ryhmät pitäisi saada puolet pienemmiksi, jotta tunnit eivät kuluisi järjestyksen pidossa. Koulut ja luokat ovat niin erilaisia keskenään.
Koulujen eriytymiskehitys ei sekään ole ”luonnollista” eikä tapahdu itsestään. Se, että sosiaaliset ongelmat ja vaikkapa maahanmuuttajat kasaantuvat tietyille alueille, on poliittisten päätösten tulosta, ei vääjäämätön välttämättömyys.
Kaavoitus ja koulut ovat kuntapäättäjien asioita jatkossakin. Niistä vallitsee poliittinen yksimielisyys korkeintaan juhlapuheiden tasolla. Käytäntö on kovaa taistelua resursseista ja arvoista.
**Vaalit voittanut kokoomus kertoi **yhdeksi ”kärkiteemakseen” koulutuksen. Vihreiden vaalitulosta taas on selitetty mm. onnistuneella hyökkäyksellä hallituksen koulutusleikkauksia kohtaan. Vihreät linjasi ennen kuntavaaleja, että ”koulujen eriytyminen pysäytetään”, ja ”koulutuspaikka kaikille nuorille peruskoulun jälkeen”.
Kukapa tällaista vastustaisi?
Tehtäväksemme jää tarkastella tavoitteita uudestaan neljän vuoden kuluttua. Onko koulujen eriytyminen pysähtynyt ja kaikille nuorille löytynyt koulutuspaikka?
Jos ei ole, onko syyllinen luonnonvoima, liiat lupaukset vai politiikka, jossa puolueet eivät sittenkään halunneet yhtä ja samaa, vaikka kyse oli yhteisestä lempilapsesta, koulutuksesta?
Reetta Räty
Kirjoittaja on toimittaja, yrittäjä ja kahden tytön äiti. Kasvoi Kuusamossa, asuu Kalliossa, opettelee arabiaa.