Kun islamin nimessä tehdään hirmutekoja, toiset muslimit ajavat hartiavoimin rauhaa. Hekin haluaisivat äänensä kuuluville.
Pakistanilaisella hautausmaalla on kuuluisa hautakivi. Sen alla lepää Pakistanin ainoa tiedenobelisti Abdus Salam. Hänet palkittiin Nobelilla työstään teoreettisen fysiikan alalla vuonna 1979. Hänen hautakiveensä kirjoitettiin ”ensimmäinen Nobel-palkittu muslimi”, mutta jos katsoo hautakiveä tarkemmin, siinä ei lue niin enää. Pakistanin hallitus vaati, että sana ”muslimi” on pyyhittävä pois.
Pakistanin hallituksen mielestä Salam oli kyllä suuri tiedemies, mutta ei muslimi. Hän oli nimittäin ahmadi-muslimi, joita monet islamilaiset suuntaukset eivät tunnusta muslimeiksi lainkaan. Ahmadit ovat esimerkiksi sunnien silmissä vääräuskoisia, ja heitä vainotaan väkivaltaisesti monessa maassa. Ahmadit ovat kuitenkin sellainen muslimiryhmä, joita länsimaissa kannattaisi kuunnella.
Viime vuosina maahanmuuttovastaisissa piireissä on viljelty käsitystä, jonka mukaan islamissa on lähtökohtaisesti jotakin pielessä.
On sanottu, että islam ei ole rauhan uskonto, vaan suvaitsematon uskonto, ja siksi pohjimmiltaan kykenemätön rauhanomaiseen rinnakkaiseloon muiden uskontojen tai kulttuurien kanssa. Kun katsoo salaa kuvattuja videoita radikaalien imaamien vihaa tihkuvista saarnoista, käsitys tuntuu saavan vahvistusta.
Ahmadit – eli Ahmadiyya -muslimit – ovat kuitenkin jotakin täysin muuta. Kun minua ulkopuolisena on pyydetty kuvaamaan ahmadeja, olen sanonut, että he ovat muslimien rauhanliike; gandhilaisuutta uudelleen lämmitettynä ja islamilaisin maustein.
He uskovat, että heidän perustajansa, Mirza Ghulam Ahmad, saapui maapallolle lopettamaan uskonsodat ja palauttamaan rauhan ja oikeudenmukaisuuden. Ahmadit – heitä on noin 10-20 miljoonaa – ovat sitoutuneet väkivallattomuuteen ja tekevät aktiivista rauhantyötä. He uskovat uskontojen ja kulttuurien rauhanomaiseen rinnakkaiseloon ja kannattavat valtion ja uskonnon erottamista toisistaan.
Bacha Khan sai inspiraation väkivallattomaan vastarintaan Koraanista jo ennen kuin hän tapasi Gandhin
Jos ahmadien toiminnalle haluaa löytää jonkinlaisen symbolin, sellaiseksi voisi nostaa viime vuonna sattuneen tragedian Glasgow’ssa. Pidetty kauppias, Asad Shah, puukotettiin kuoliaaksi keskellä päivää. Syynä oli vain se, että Shah – harras ahmadi – oli toivottanut sosiaalisessa mediassa hyvää pääsiäistä kristityille ystävilleen.
Puukottaja oli toinen muslimi, jolle tällainen uskontojen välinen ystävyys oli liikaa.
Newsweekin toimittajan Joshua Hammerin tuore kirja avaa myös kiinnostavan näkökulman islamin ”kyvyttömyyteen” elää rauhanomaisesti muiden uskontojen kanssa. The Bad-ass Librarians of TImbuktu on eräänlainen kulttuurinen Schindlerin lista. Se kertoo kirjastonhoitajista, jotka henkensä kaupalla salakuljettivat Timbuktun kulttuuriaarteet turvaan islamistiradikaalien tuholta.
Tarina alkaa oikeastaan jo 1400-1500-luvuilta, jolloin Timbuktu oli muslimivaltainen tieteen, filosofian ja intelligentsian keskus. Se tuotti valtavan määrä käsikirjoituksia ja muita kulttuuriaarteita tieteen ja uskonnon aloilta. Kun marokkolaiset valloittivat Timbuktun 1591, monet käsikirjoituksista tuhottiin, mutta monet myös säästyivät yksittäisten sukujen tai perheiden piilopaikoissa.
Lähes neljäsataa vuotta myöhemmin timbuktulaiset kirjastovirkailijat ryhtyivät keräämään näitä kulttuuriaarteita takaisin. Työ ei ollut tyypillistä toimistotyötä: he ylittivät paahtavia aavikoita, meloivat vaarallisella Niger-joella ja kolaroivat mutaisilla pikkuteillä. He onnistuivat palauttamaan valtavan määrän käsikirjoituksia kirjastoihin, mutta sitten kohtasi uusi onnettomuus.
Vuoden 2011 Arabikevään jälkeen Timbuktu ajautui islamistiradikaalien haltuun. Kulttuuriaarteet oli pelastettava uudestaan ja ne salakuljetettiin uskaliaisissa operaatioissa luotettujen ihmisten haltuun. Tällä tavalla siirrettiin kaikkiaan 500 000 käsikirjoitusta 45 kirjastosta salaisiin turvapaikkoihin vajaassa kahdessa vuodessa.
Mutta miksi jihadistit halusivat tuhota nämä käsikirjoitukset? Nehän olivat kunniakas osa islamin historiaa? Siksi, mitä käsikirjoituksissa sanottiin. Niissä kehotettiin rauhanomaiseen rinnakkaiseloon kristittyjen ja juutalaisten kanssa. Ne vastustivat orjuutta. Ne kyseenalaistivat Sharia-lakia. Jotkut käsikirjoitukset käsittelivät jopa seksiä – tabu jihadistien keskuudessa.
Jos länsimailla nyt olisi viisautta, se valjastaisi rauhanomaiset muslimit mukaan taisteluun radikalisoitumista vastaan
Voisi olla vielä paikallaan palata Pakistaniin ja muistuttaa Bacha Khanin esimerkistä. Bacha Khan oli pataani-kansaan kuuluva nationalisti, Gandhin aikalainen ja ystävä. Hän sai inspiraation väkivallattomaan vastarintaan Koraanista jo ennen kuin hän tapasi Gandhin, ja hänen onnistui sitouttaa hurjat ja sotaisat pataanit väkivallattomuuden ideaan taistellessaan brittien kolonialistista hallintoa vastaan.
Jos islam ei kykene rauhanomaiseen rinnakkaiseloon muiden uskontojen kanssa, miksi Bacha Khan ja hänen väkivallattomat muslimisoturinsa vastustivat Pakistanin valtion perustamista? Siksi, että Pakistanista suunniteltiin muslimien omaa valtiota. He uskoivat etnisesti ja uskonnollisesti moninaiseen Intiaan, jossa eri uskontokunnat eläisivät rauhanomaisesti rinnakkain.
Islamissa on siis paljon tilaa rauhalle, suvaitsevaisuudelle ja toisten uskontojen kunnioitukselle, ja jos joku väittää muuta, hän tuskin tietää mistä puhuu.
Jos Pakistanista sitten tuli mitä tuli, ja jos pahat djinnit synnyttivät väkivaltaiset ekstremistit, syitä on varmasti etsittävä muuttuvasta poliittisesta ympäristöstä ja erilaisten suuntausten keskinäisestä valtakamppailusta.
Jos länsimailla nyt olisi viisautta, se valjastaisi rauhanomaiset muslimit mukaan taisteluun radikalisoitumista vastaan. Islamisteille länsimaat ovat ulkopuolisia, eivätkä he koe niiden neuvoja minkään arvoisina. Ahmadit ovat kuitenkin sisäpiiriläisiä. He tuntevat islamin ja he voivat haastaa islamistisen vihapuheen. Kun islamin nimissä levitetään vihaa ja epäsopua, he voisivat sammuttaa tulipaloja.
Suomessakin on paljon ahmadi-muslimeja, joista monet ovat lähteneet Pakistanin vainoa pakoon. He järjestävät täällä rauhankonferensseja ja luovat keskusteluyhteyttä uskontokuntien välillä.
Kun viimeksi juttelin heidän kanssaan, kysyin, kenen kanssa he täällä eniten haluaisivat puhua. Vastaus oli: Timo Soini.
Jani Kaaro
Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.