Heteroseksuaalisuuden syntymäpäivänä voidaan pitää toukokuun kuudetta vuonna 1868.
Tuolloin eräs unkarilainen toimittaja nimeltä Karl Maria Kertbeny käytti sanaa kirjeessään ensimmäisen kerran. Hän kehitti sanan ja käsitteen, koska halusi puolustaa ihmisiä, joita myöhemmin kutsuttaisiin homoseksuaaleiksi.
Mutta miten ja miksi heteroseksuaalisuus syntyi ja mitä oli ennen sitä?
Eri sukupuolia edustavat ovat tietysti tunteneet vetoa toisiaan kohtaan ja harrastaneet seksiä yhtä kauan kuin ihmislaji on ollut olemassa – sehän on lajin säilymisen edellytys. Mutta heteroita, heteroidentiteettiä tai sanaa heteroseksuaalisuus ei ollut olemassa ennen vuotta 1868. Ihmiset eivät ajatelleet olevansa heteroita eikä kiinnostus eri sukupuoleen ollut ihmistä määrittävä tekijä.
Kun ihmisiä nykyään jaotellaan sen mukaan, mistä tai kenestä nämä ovat kiinnostuneita seksuaalisessa ja romanttisessa mielessä, yleisin jako länsimaissa kulkee heteron ja homon välillä. Tämä jako on varsin uusi keksintö, ja suurimman osan ihmislajin historiaa rakkaus ja seksi on jaoteltu aivan toisin.
Nykyään jaottelu heteroihin ja homoihin on niin yleistä ja tavallista, että voi olla vaikea ajatella, ettei jako ole ollut olemassa kovin kauaa.
Otetaan esimerkiksi antiikin Kreikka. Kreikassa jaoteltiin kyllä tapoja rakastaa ja harrastaa seksiä, mutta jakoviiva ei mennyt heteroiden ja homojen välissä.
Aiheesta on kirjoittanut muun muassa ranskalainen filosofi ja ajatusjärjestelmien historian professori Michel Foucault, joka jatkuvasti varoittelee meitä nykyihmisiä ajattelemasta antiikin kreikkalaisia homoina, biseksuaaleina tai heteroina – kreikkalaisten ajatukset rakkaudesta ja halusta eivät liity meidän tapaamme hahmottaa seksuaalista suuntautumista. Olisi väärin sanoa, että kreikkalaiset olivat biseksuaaleja.
Antiikin kreikassa vapaat miehet rakastivat kahdella tavalla. Oli maallinen rakkaus, joka oli vähän yksinkertaista eikä erityisen ylevää, ja jonka kohteena saattoivat olla pojat tai naiset. Sitten oli taivaallinen rakkaus, hienompi ja ylevämpi, jonka kohteeksi kelpasivat vain pojat.
Masturbointi? Syntiä. Avioliiton ulkopuolinen seksi? Syntiä. Seksi muissa asennoissa kuin lähetyssaarnaajassa? Syntiä. Siemensyöksy muualle kuin vaginaan? Syntiä. Kaikki, mikä nykyään luettaisiin esileikiksi? Syntiä...
Länsimaissa seksin ja tavat rakastaa määritteli pitkään kirkko. Katolisen kirkon näkemyksiä sovellettiin muuallakin, joskus suoraan, joskus pienin muutoksin.
Toisin kuin nykyään usein luullaan, hetero-homo-jako ei ole ollut kirkon tai kristinuskon historiassa tärkein jakolinja. Tärkeämpää oli se, harrastetaanko seksiä avioliitossa vai sen ulkopuolella ja tähtääkö se lisääntymiseen vai ei.
Esimerkiksi sodomiitti ei ole tarkoittanut samasta sukupuolesta kiinnostunutta ihmistä vaan sodomia käsitti laajimmillaan kaiken seksin, joka ei tähdännyt lapsen saamiseen. Sodomiitti ei ollut synonyymi homolle, vaan tarkoitti ihmistä, joka oli syyllistynyt sodomian syntiin. Ja siihen oli totisesti helppo syyllistyä!
Ainoaa normaalia, asianmukaista ja hyväksyttyä seksiä oli lasten saantiin tähtäävä, avioliitossa suoritettu penis-vagina-yhdyntä. Muu oli contra naturam, luonnonvastaista.
Lainsäätäjämiehet ovat vuosisatoja olleet ja ovat osin edelleen sitä mieltä, että mikäli läsnä ei ole penistä, ei voi olla seksiä
Ehkäisy? Syntiä. Suuseksi? Syntiä. Masturbointi? Syntiä. Avioliiton ulkopuolinen seksi? Syntiä. Seksi muissa asennoissa kuin lähetyssaarnaajassa? Syntiä. Siemensyöksy muualle kuin vaginaan? Syntiä. Kaikki, mikä nykyään luettaisiin esileikiksi? Syntiä. Seksi saman sukupuolen kanssa? Syntiä, mutta vain yksi synnin kategoria valtavan pitkässä listassa väärin harrastettua seksiä.
Preussin rikoslaki vuodelta 1851 määräsi kovia rangaistuksia ihmisille, jotka syyllistyivät ”epäluonnolliseen haureuteen ihmisen ja eläimen tai kahden miehen välillä”. (Lainsäätäjämiehet ovat vuosisatoja olleet ja ovat osin edelleen sitä mieltä, että mikäli läsnä ei ole penistä, ei voi olla seksiä – niinpä esimerkiksi kahden vaginallisen ihmisen välinen seksi ei ole ollut rikos tai ainakin siitä on saanut pienemmän tuomion.)
Nykytermein sanottaisiin, että Preussissa ihmisiä rangaistiin homoseksuaalisista teoista – ei siitä, että joku oli homoseksuaali.
Pitkät pakkotyörangaistukset olivat Karl Maria Kertbenyn ja toisen ihmisoikeuksia ajaneen kirjoittajan, Karl Heinrich Ulrichsin, mielestä kammottavia. He alkoivat pohtia ratkaisua.
Ulrichs oli lukenut tietokirjoja hermafrodiiteista, joita nykytermein kutsuttaisiin intersukupuolisiksi. Tuolloin määritelmä kuului, että hermafrodiitti on ihminen, jolla on merkkejä sekä miehen että naisen sukupuolielimistä. Ulrichs päätteli, että sama oli mahdollista myös henkisesti.
Hänen mukaansa oli olemassa ihmisiä, joilla on miehen ruumis mutta naisen mieli, ja jotka siksi tuntevat vetoa miehiin. Ulrichs ei kutsunut heitä homoiksi vaan termillä Urning. Urninde puolestaan oli ruumiiltaan nainen, mutta tunsi miehistä eli naisiin kohdistuvaa halua. Naisiin vetoa tuntevia miehiä, nykytermein heteroita, hän kutsui termillä Dioning.
Nykypäivänä Ulrichsin teoriat tuntuvat omituisilta. Hän oli oman aikansa ihminen ja ajatteli, että mies voi haluta vain naista ja nainen miestä, ja ainoa tapa selittää poikkeus on naisen mielen syntyminen miehen kehoon. Teoriasta seuraava päätelmä oli kuitenkin hyvin humaani. Mikäli kiinnostus samaan sukupuoleen ja siitä johtuvat, ketään vahingoittamattomat teot ovat sisäsyntyisiä, ei niistä voi rangaista.
Tällä tavoin Kertbeny ja Ulrichs, joista ainakin toinen oli nykytermein homo, päätyivät keksimään myös sanan heteroseksuaalisuus. Ajatus oli mullistava. Voisiko olla, että sisäsyntyisiä seksuaalisuuksia olisikin enemmän kuin yksi? Aiemmin toisesta sukupuolesta kiinnostuminen oli niin normaalia, ettei sille tarvinnut nimeä.
Nyt heteroseksuaalisuus oli yleisin, muttei enää ainoa sisäsyntyinen ominaisuus.
Krafft-Ebingin aikaan heteroseksuaalit olivat pervoja, jotka halusivat harrastaa seksiä toisen sukupuolen kanssa huvikseen
”Heteroseksuaali” oli hankala sana. Ensinnäkin se yhdisti epäelegantisti kreikkaa (heteros) ja latinaa (sex). Toisekseen merkitys oli monille hieman epäselvä.
Itävaltalais-saksalainen psykiatri Richard von Krafft-Ebing julkaisi vuonna 1886 teoksen Psychopathia Sexualis, johon sisältyy pitkä lista erilaisia uusia termejä. Se sopi tuon ajan henkeen, jossa luettelointi, järjestäminen ja luokittelu olivat tärkeä osa uutta, tieteellistä maailmankuvaa. Nyt Krafft-Ebing oli päättänyt luetteloida ja luokitella erilaisia seksuaalisia tekoja ja mielihaluja samaan tapaan kuin Carl von Linné luetteli ja luokitteli eliöitä.
Ihminen, joka oli kiinnostunut seksistä liian nuorena tai vanhana, kärsi paradoxiasta. Liika kiinnostus seksiin oli hyperaesthesiaa, liian vähäinen anaesthesiaa. Krafft-Ebing keksi sanat sadismi ja masokismi, ja hakemistosta löytyvät myös homoseksuaali, heteroseksuaali ja normaaliseksuaali. Krafft-Ebingin aikaan heteroseksuaalit olivat pervoja, jotka halusivat harrastaa seksiä toisen sukupuolen kanssa huvikseen, ilman lisääntymisaikeita.
Yhdysvalloissa psykologi James G. Kiernan määritteli heteroseksuaalit ihmisiksi, jotka tunsivat vetoa molempiin sukupuoliin. Nykytermein heitä voisi kuvailla biseksuaaleiksi. Kuuluisa Merriam-Websterin sanakirja taas määritteli heteron vuoteen 1923 saakka ihmiseksi, joka tuntee “epänormaalia tai perverssiä halua toista sukupuolta kohtaan”. Nykyisessä merkityksessään se esiintyy vuoden 1934 laitoksessa.
Suomeen sana heteroseksuaalisuus saapui vasta 1950- ja 60-lukujen vaihteessa. Nykysuomen sanakirjaa julkaistiin vuosina 1951–1961. Kun julkaisussa oltiin päästy H-kirjaimeen saakka, ei heteroita vielä näkynyt. Vuonna 1961 julkaistun viimeisen osan lopussa on täydennyssanaluettelo, jossa listataan kirjasarjan julkaisuprosessin aikana putkahdelleita uusia sanoja.
Aiemmin eri sukupuolesta kiinnostuminen ei ollut osa ihmisten identiteettiä, asia vain oli niin ja sillä selvä
Sieltä löytyy ensi kertaa myös heteroseksuaalisuus, joka määriteltiin suunnilleen kuten se nykyäänkin määritellään, sukupuolivietin kohdistuminen eri sukupuolta olevaan henkilöön.
Vaikka sana oli aluksi hankala, johti se uuteen identiteettiin. Kyse ei siis ollut vain siitä, että oltiin keksitty uusi sana, vaan suuremmasta muutoksesta. Aiemmin eri sukupuolesta kiinnostuminen ei ollut osa ihmisten identiteettiä, asia vain oli niin ja sillä selvä.
Noin 1870-luvulta lähtien ihminen saattoi identifioida itsensä heteroksi ja julistaa olevansa hetero. Ihminen saattoi ajatella kuuluvansa tiettyyn ryhmään samalla tavalla tuntevia ihmisiä ja olevansa osa määriteltyä joukkoa. Heteroseksuaalisuus sanana, käsitteenä ja identiteettinä oli syntynyt.
**Tiedemaailma etsii edelleen vimmaisesti **vastausta kysymykseen ”Mikä aiheuttaa homoutta?” Ajatellaan, että heterous on ihmisen perusasetus, ja jokin fyysinen, sosiaalinen, kasvatuksellinen tai henkinen poikkeama aiheuttaa homouden. Fyysistä merkkiä homoseksuaalisuudesta etsittiin ensin ulkonäöstä.
Freudin mukaan vaara ei ollut ohi vielä aikuisenakaan, vaan pieleen menneestä heteroyhdynnästä saattoi seurata homoutta
Pitkälle 1900-luvun puolelle ajateltiin, että lesbon tunnistaa tiheämmästä karvoituksesta tai leveämmistä hartioista. Kun näkyvät fyysiset erot eivät osoittautuneet luotettavaksi tavaksi tunnistaa homoseksuaaleja, siirryttiin pienempiin ja vaikeammin löydettäviin fyysisiin eroihin. Kenties jokin ominaisuus ihmisen aivoissa tai geeneissä tekee hänestä homoseksuaalin?
Myös jotkut konservatiivit ja uskonnolliset yhteisöt opettavat, että heteroseksuaalisuus on normaalia, ja mikäli ihmisen kasvatuksessa tai mielenterveydessä tapahtuu jotakin erikoista, ihmisestä voi tulla vaikkapa homo tai biseksuaali. Näin ei ole aina ajateltu.
Esimerkiksi Sigmund Freud oli hyvin kiinnostunut siitä, mikä aiheutti heteroutta. Hänen mukaansa ihmisen kasvattaminen ”normaaliksi heteroksi” oli vaikeaa ja vaativaa puuhaa, jossa oli helppo epäonnistua. Jos kasvatus oli alusta loppuun virheetöntä ja tasapainoista, lopputuloksena oli ”normaali hetero”.
Pienikin virhe johti siihen, että ihmisestä tuli, virheen laadusta riippuen, vaikkapa sadomasokisti, homo, seksihullu, haluton tai ylipäätään vain pervo. Vaara ei ollut ohi vielä aikuisenakaan, vaan pieleen menneestä heteroyhdynnästä saattoi hänen mukaansa seurata homoutta.
Freudin mielestä se, mikä aiheutti heteroutta, oli yhtä kiinnostavaa kuin se, mikä aiheutti homoutta. Sekä heterot että homot olivat hänen mukaansa rajoittuneita, koska olivat kiinnostuneet vain yhdestä sukupuolesta, mutta miksi?
”Miehen kiinnostus yksinomaan naisiin on ongelma, joka vaatii selityksen, ei itsestäänselvyys”, hän kirjoitti.
Kun heteroseksuaalisuus keksittiin länsimaissa, useimmat pitivät sitä parempana kuin homoseksuaalisuutta. Edelleen jotkut katsovat, että ovat heteroutensa takia ylempänä kuin toiset vähän samaan tapaan kuin jotkut (usein samat) katsovat olevansa parempia siksi, että heidän ihonvärinsä on valkoinen.
Vuosikymmenten aikana on kuitenkin tapahtunut selvä muutos, ja vaikka heteronormi on yhä erittäin voimakas, yhä useammin heteroseksuaalisuus, homoseksuaalisuus, biseksuaalisuus ja iso määrä muita seksuaalisuuksia nähdään erilaisina mutta samanarvoisina asioina.
Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman heteroseksuaalisuuden keksimistä ja termin, käsitteen ja identiteetin yleistymistä.
Suurin osa ihmisistä on cissukupuolisia, mutta aikaisemmin sille ei ollut sanaa
Samankaltaista termin ja identiteetin syntymistä voi tarkastella juuri nyt, kun sana ja käsite cissukupuolinen ovat yleistymässä. Cissukupuolinen tarkoittaa ihmistä, jonka sukupuoli-identiteetti vastaa syntymässä määriteltyä sukupuolta. Cisnainen on syntymässä määritelty naiseksi ja myös pitää itseään naisena. Ihminen, jonka sukupuoli-identiteetti ei vastaa syntymässä määriteltyä sukupuolta, on transsukupuolinen.
Termi keksittiin 1990-luvulla ja on parin viime vuoden aikana löytänyt tiensä myös suomalaiseen valtamediaan. Suurin osa ihmisistä on cissukupuolisia, mutta aikaisemmin sille ei ollut sanaa. Tämä johti tilanteeseen, jossa puhuttiin (ja toki monet yhä puhuvat) vaikkapa transsukupuolisista ja ”normaaleista”.
Jotkut enemmistön edustajat ovat todenneet, että jahas, tälle minun sukupuolikokemukselleni onkin nimi, enpäs ole ennen ajatellut että olen cis – ehkä tämä onkin vain yksi mahdollinen kategoria, eikä suinkaan ainoa normaali.
”Hetero” korvasi ”normaalin” ja avasi tien kohti tasa-arvoa. Tie on pitkä ja prosessi etenee eri osissa maailmaa eri tahtia. Ajatus siitä, että on olemassa monia erilaisia mutta samanarvoisia seksuaalisia suuntautumisia, on esimerkiksi Suomessa kuitenkin levinnyt jo laajalle. “Hetero” ei enää ole vastakohta “poikkeavalle”, contra naturam.
Samalla tavalla cis voi korvata aikaisemmin käyttämämme huonon sanan ”normaali”. Termin yleistyminen on lähtölaukaus sille, että transsukupuolinen, cissukupuolinen ja muut kategoriat tullaan näkemään erilaisina mutta samanarvoisina.
Maria Pettersson
Kirjoittaja on Brysselissä asuva helsinkiläinen, yrittäjä, kolumnisti, roolipelaaja ja pienten slaavilaisten kielten harrastaja. Hän avustaa Euroopan parlamentissa Miapetra Kumpula-Natria (sd.)
Lähteet:
Jonathan Ned Katz: The Invention of Heterosexuality
Hanne Blank: Straight – The Surprisingly Short History of Heterosexuality
Harry Oosterhuis: Sexual Modernity in the Works of Richard von Krafft-Ebing and Albert Moll (https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3381524/)
Brandon Ambrosino: The Invention of Heterosexuality (http://www.bbc.com/future/story/20170315-the-invention-of-heterosexuality)