Kari Uusikylä tiesi jo 8-vuotiaana haluavansa opettajaksi. Ei sillä, että omat opettajat 50-luvulla Vaasassa olisivat olleet ihania esikuvia. Uusikyläkin oppi marssimaan ympäri luokkaa, sillä "tyhmiä ja laiskoja" oppilaita piti opettaa tekemään "edes jotain" kunnolla – nämä kun päätyisivät todennäköisesti kuitenkin "Vaasan linnahan".
Opettajaksi Uusikylä päätyi: takana on yli 40 vuotta uraa silloisessa apukoulussa, kansakoulussa ja sittemmin yliopistossa. Matkan varrella on kehittynyt vankkumaton näkemys: tyhmyyteen Uusikylä ei noin vain usko, laiskuutta taas pitää välttää. Luonnonlakien mukaan lahjakkuutta on monenlaista, ja on tärkeää kaivaa sitä esiin niistäkin, joita luullaan heikoimmiksi.
– Se, että todetaan suurimman osan meistä olevan tavallisia, hyviä keskinkertaisuuksia, ei tarkoita etteikö pitäisi pyrkiä ahkeroimaan ja kehittämään lahjojaan.
Kun kehuu keskinkertaiseksi leimattua, voi muuttaa tämän koko elämän.
Professori Kari Uusikylä
Opettajan pitää Uusikylän mukaan olla turvallinen aikuinen, joka ymmärtää oppilaidensa tarpeita, olivat oppilaat sitten kuinka lahjakkaita tai ei-lahjakkaita tahansa. Hänen tehtävänsä on kohottaa jokaisen oppilaan itsetuntoa. Professori on vuosikymmenten varrella huomannut usein, millainen vaikutus voi olla yhdellä opettajan sanalla oikeassa paikassa.
– Kun kehuu keskinkertaiseksi leimattua, voi muuttaa tämän koko elämän.
– Sinähän olet poika todellinen taiteilija – ja tässä minä istun ja nuo tulevat ostamaan taulujani!
Kevään viimeisten rutistusten alla ja todistusten ajan kynnyksellä Uusikylä toivoo, ettei koululaisia jaettaisi kympin ja seiskan oppilaisiin.
– Kaikki ovat kympin lapsia, kaikki ansaitsevat parasta itselleen. Ja sekä kympin että kuutosen oppilaana oleminen voi olla yhtä raskasta, vain eri syistä.
Uusikylä sanoo, että vanhempien pitää silti kasvattaa lapsia ahkeroimaan eikä olla turhan myötäsukainen – etteikö asioilla olisi väliä.
– Vanhempien vastuulla on vapauteen ja vastuuseen kasvattaminen, ja molempia tarvitaan.
Samaa velvollisuuksien, vastuun ja vapauden tasapainoa Uusikylä perää kouluunkin. Opetuksen pitäisi olla kypsän aikuisen opettajan ja oppilaan vuorovaikutusta. Periaate hyväksytään, mutta samalla jo 30 vuoden ajan on siirrytty korostamaan oppilaskeskeisyyttä niin, että oppilaiden pitää itse hankkia tieto, jotta se olisi todelllsta tietoa, lataa Uusikylä. Omehtoinen tiedonhankinta on kyllä tärkeää, mutta samalla opettaja on vaarassa joutua syrjään.
– Opettaja ei voi laskeutua oppilaan kanssa samalle tasolle kanssaoppijaksi. Hänen on oltava turvallinen aikuinen, joka suunnittelee opetuksen. Eihän lääkärikään ole mikään kanssapotilas.
Kaikki ovat kympin lapsia, kaikki ansaitsevat parasta itselleen.
Professori Kari Uusikylä
Uusikylä näkee opettajan roolin hämärtyneen joissain ääriesimerkeissä täysin: Helsingin Sanomien artikkelissa opettajien ja oppilaiden suhteesta kerrottiin iloisena, ilmapiiriä parantavana asiana erään opettajan lähettäneen sosiaalisessa mediassa pierunsa oppilailleen.
– Pieruja lähettävä opettaja, voiko tämän alemmas enää mennä? kysyy Uusikylä selvästi kavahtaen.
Opettajan oikea auktoriteetti on ansaittua ja perustuu opettajan aikuisuuteen. Se ei ole Kari-pojan kouluaikojen opettajien pelottavuutta tai oppilaiden tyhmiksi haukkumista ja solvaamista.
Turvallisuuteen Uusikylä palaa usein. Hänen oma, rankka lapsuutensa alkoholistiperheessä oli suistaa pojan koulutuksen ulkopuolelle, mutta jotenkin Uusikylä onnistui nousemaan yhdeksi Suomen johtavista kasvatustieteilijöistä, joka on luonut uraa myös ulkomailla.
Lasten turvallisuudentunteen kehittämisen pitäisi yhä olla kärkihankkeita Suomessa, sanoo Uusikylä, kuten sanoi jo pari vuotta sitten. Hänen mukaansa usein unohdetaan koulun ulkopuolinen maailma, vaikka ympäristöllä on suuri vaikutus ja oppilaat tuovat ongelmansa myös mukanaan kouluun.
– Moni oppilas tuntee olonsa hyvin hyvin turvattomaksi, ja silloin ei ole energiaa opiskeluun, vaan pahimmillaan sitä vain yrittää selvitä iltaan asti jotenkin.
Emeritusprofessori sanoo ihmettelevänsä itsekin "kohtuullista pärjäämistään". Hän selvisi koulussa "aika hyvin", vaikka kärsikin alemmuudentunteesta. Kotiongelmien ylikin vaikutti rakastava äiti, josta mies on yhä kiitollinen. Elämä täyttyi kavereista, klarinetin soitosta ja jalkapallosta. "Ihmeellistä tuuria" oli pääsy yliopistoon, ja hiljalleen Uusikylä oppi itsestään sen, minkä haluaisi muidenkin oppivan lapsista: että hänhän on ihan kelpo poika.
