Spraykannujen kolinaa ja auringonpaistetta Helsingin Suvilahdessa.
Kaksi hupparihahmoa loihtii tyhjälle seinälle näyttäviä, värikkäitä kuvia: lintuja, karhun, kirjaimia.
Graffarit häärivät keskittyneesti tunnista toiseen. Välillä vaihdetaan muutama sana, ja sitten maalaaminen jatkuu.
Suojamaskien takaa paljastuu nuori rastatukkainen mies sekä harmaatukkainen nainen - espoolainen isoäiti, joka on hurahtanut graffitimaalaukseen.
Rastapäinen on harmaatukkaisen graffitiopettaja. Ikäeroa heillä on noin 50 vuotta.
– Ei iällä ole väliä. Tärkeintä on asenne ja se, että haluaa maalata, Emilio Mäkipää, 22, sanoo.
Graffitimama on graffitiryhmänsä nuorin
Kuutisen vuotta sitten Marja Heinonen löysi itsestään Graffitimaman. Sillä nimellä hänet nykyisin tunnetaan graffitintekijänä.
– Eräs ystäväni soitti minulle ja sanoi, että Marja, sinä olet varmaankin tarpeeksi hullu, että lähdet tähän meidän seniorigraffitiryhmään, Marja Heinonen naurahtaa.
Marja lähti oitis mukaan taidemuseo Emman järjestämään toimintaan yhdessä miehensä Pekan kanssa. Graffitien maalaaminen on jatkunut siitä lähtien.
Hän on SixFive Crue -graffitiryhmän nuorin jäsen. Vanhin on jo yli kahdeksankymmenen.
Heinosella ei ollut aiempaa kokemusta taiteen tekemisestä.
– Graffiti oli avaus johonkin uuteen, mutta varmasti se vastasi johonkin sellaiseen kaipuuseen, joka on ollut pitkään olemassa.
Yhteisöllisyys viehätti
Graffitien ja katutaiteen tekemisessä Heinosta viehätti aluksi yhteisöllisyys: senioriryhmän hyvä henki ja yhdessä tekeminen.
– Tyypillisesti työ maalataan seinälle muutamassa tunnissa. Ja se on sitten siinä. Yhdessä olemme siellä julkisella areenalla ja teemme suunnitellusti sen teoksen, Heinonen kuvailee.
Häntä viehättää katutaiteessa myös maalausten suuri koko, väripinnat ja suuret linjat.
– Maalaaminen isolle seinälle on ihanaa! Siinä käyttää koko kehoaan. Se on hyvin fyysistä.
Töhrijästä taiteilijaksi
Emilio Mäkipää oli 13-vuotias, kun hän jäi ensimmäisen kerran kiinni laittoman graffitin tekemisestä Helsingin Baanalla. Hän selvisi varoituksella.
– Ei se mitään taidetta ollut vaan töhrimistä ja sotkemista. Omien tunteiden kanavointia ja höyryjen päästämistä ulos. Mentiin pitkin kaupunkia ja tehtiin tägejä kaikkialle, Mäkipää kertoo.
Lopulta poika kyllästyi pesemään pois omia jälkiään, ja laittomat graffitit saivat jäädä.
16-vuotiaana hän muutti Espoosta Kuopioon opiskelemaan kuvataiteita. Töhrijästä oli tulossa taiteilija.
Jostakin piti saada rahaa elämiseen, joten hän hakeutui seurakunnalle ohjaajaksi. Kesäleirillä hän opetti graffitimaalausta sadalle kymmenvuotiaalle lapselle.
Siitä alkoi hänen uransa opettajana.
Graffitipiirit ottivat eläkeläiset lämpimästi vastaan
Graffitipiirit ottivat alusta asti eläkeläisryhmän lämpimästi vastaan.
Ryhmä on osallistunut moniin katutaidetapahtumiin, kyläjuhliin ja näyttelyihin jopa ulkomailla. He ovat päässeet tekemään myös pysyviä maalauksia.
– Meillä oli kova halu oppia lisää. Emme ole pelkästään seniorigraffitiryhmä vaan olemme aidosti kiinnostuneita koko ilmiöstä – sen kaikilta kaupunkikuvallisilta, yhteiskunnallisilta ja sosiaalisilta kanteilta, Heinonen korostaa.
Heinosen mielestä heillä kävi onni, kun he saivat tuolloin 17-vuotiaan Emilio Mäkipään ohjaamaan ryhmää.
– Hänellä ei ole ollut mitään vaikeutta ottaa auktoriteettia tällaisen seniorisakin ohjaajana. Emilio on varmaankin synnyinlahjana saanut ihmisten ohjaamisen taidon. Hän on opettajana kannustava ja taitava, Heinonen kehuu.
SixFive Cru haluaa paitsi maalata graffiteja myös rakentaa siltaa sukupolvien välille ja edistää yleistä suvaitsevaisuutta.
– Toivon, että me eri-ikäiset ihmiset löytäisimme yhteisiä säveliä ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Minulla on iso halu ymmärtää nuorten ihmisten elämää ja vaihtaa ajatuksia ja tuntemuksia eri-ikäisten ihmisten kanssa.
– Että ei gettouduta mihinkään ikäkohorttiin, hän toivoo.
Värin puute on huutava
Graffitiharrastus on saanut Marja Heinosen katsomaan kaupunkia uusin silmin. Kaupunki on alkanut näyttää harmaalta ja liian säntilliseltä.
– Rupesin kaipaamaan ilmaisun vapautta ja värikkyyttä. Värin puute on huutava!
– Tuli mieleen, että kuka saa tehdä ja millä ehdoilla. Miksi eivät useammat tahot voisi tätä kaupunkia koristella? Miksi ei myös kannan ilmaisu voisi olla sallitumpaa sopivissa paikoissa? Onhan olemassa myös poliittista taidetta.
Yleinen suhtautuminen graffiteihin on muuttunut viime vuosina entistä myönteisemmäksi. Helsingin kaupungilla on jo 16 graffiteihin tarkoitettua paikkaa, joissa on yhteensä noin 30 katutaideseinää. Kuka tahansa voi maalata niihin.
– Nykyisin ymmärretään, että graffiti on yksi taiteen muoto. Katutaide tekee kovaa tuloa. Muraaleilla ja muilla tilaustöillä on kysyntää, Emilio Mäkipää iloitsee.
Mäkipään mielestä arkkitehdit voisivat nykyistä useammin varata taiteelle tilaa jo rakennuksia ja kaupunkialueita piirtäessään. Monissa paikoissa niin jo tehdäänkin.
Vuosi sitten yrittäjäksi
Emilio Mäkipäälle graffitista tuli ammatti. Hän on nyt yrittäjä, joka opettaa graffitimaalausta.
Graffititaiteilijana hän etsii parhaillaan sopivaa alikulkutunnelia tai sillanpäätyä, johon voisi maalata seuraavan itsenäisen teoksensa. Maalaus liittyy videoteokseen, jota hän tekee Amos Andersonin taidemuseon Generation-näyttelyyn.
Nykyään hän tietysti hankkii luvat graffitin tekemiseen.
– Usein vastataan heti, että anna mennä vaan, ja saattaa saada jopa pienen korvauksen.
Taide auttoi, kun Marja sairastui syöpään
Marja Heinoselle graffiti avasi portit muuhunkin taiteeseen.
Hän on tehnyt monenlaisia teoksia eri tekniikoilla, lokeroimatta. Katutaiteen ja muun taiteen raja on menettänyt merkityksensä.
Taide myös auttoi häntä, kun hän sairastui syöpään.
– Se ilo siitä luomisesta, yhdessä tekemisestä ja loistavasta opastuksesta antoi paljon voimia ja energiaa. Taiteen kantamana ja varmasti myös terapeuttisesti syntyi niin paljon töitä, että ohjaajat kannustivat järjestämään peräti oman näyttelyn. Niinpä minulla viime kesänä 70-vuotiaana oli esikoisnäyttelyni, Marja Heinonen hymyilee.
Taidetta ryöppyää edelleenkin. Tämän vuoden aikana Marja Heinonen on osallistunut jo seitsemään näyttelyyn ja lisää on tulossa.
– Taide voimauttaa ilman muuta.
Marja Heinosen ja Emilio Mäkipään yhteinen teos valmistui Suvilahden perukoille kuuden tunnin maalausurakan jälkeen. Tekijät ottavat siitä heti lukuisia valokuvia, kuten tapana on.
Huomennahan “Hki Zoo” voi jo olla poissa ja tilalla jonkun toisen maalaama graffiti.
