Selvitykset sen todistavat. Lasten urheiluharrastus voi olla törkeän kallista. Leena Harkimon työryhmä selvitti viime vuonna lasten liikuntaharrastusten hintoja, ja raportin mukaan yhden lapsen harrastus keventää vanhempien lompakoita keskimäärin tuhansia euroja vuodessa.
Jääkiekko ja uinti kevensivät urheilijanuorukaisen vanhempien kukkaroa keskimäärin noin 3 000 euroa vuodessa, jalkapallo parilla tonnilla. Omaa luokkaansa olivat yli 5 000 euroa maksava taitoluistelu ja kymppitonnin ratsastus. Ratsastuksen hintahaitari ulottui 50 000 euroon vuodessa.
Lasten kasvaessa harrastuksen hinnat nousevat entisestään. Kari Puronahon muutaman vuoden takaisen tutkimuksen mukaan esimerkiksi yli 14-vuotiaiden kilpahiihtäjien harrastukseen uppoaa vuodessa keskimäärin yli 10 000 euroa, jalkapalloilijoilla yli 4 000 euroa ja jääkiekkoilijoilla lähes 8 000 euroa.
Summat ovat valtavia, eikä niiden maksamiseen ole varaa läheskään kaikissa perheissä.
Vanhemmat haluavat laatua
Mikä lasten urheilemisessa maksaa niin paljon? Perimmäinen syy kustannusten nousuun on maksukykyisten perheiden halu saada yhä parempaa toimintaa lapsilleen, sanoo urheiluseurakehittäjä ja -kouluttaja Mikko Mäntylä.
– Urheiluseurojen toiminnan määrä on kasvanut ja laatuvaatimukset koventuneet. Halutaan entistä enemmän ja parempaa. Lapsella on oltava korkealuokkaiset harjoitustilat, ammattivalmentajia ja turnausmatkoja pitkälle ulkomaille. Laadun kasvusta se syy löytyy, Mäntylä selittää.
Laatutekijöitä on useita. Korkea hinta muodostuu eri lailla eri lajeissa.
– Jossakin se on kalliit harjoitustilat, kuten jää, tekonurmi tai vastaava. Jossakin se on ammattivalmennus, toisissa taas välineet. Esimerkiksi kilpahiihtäjällä voi mennä suksiin 10 000 euroa vuodessa, jos halutaan ne viimeiset sekunnit vielä pois.
Halutaan entistä enemmän ja entistä parempaa.
Mikko Mäntylä
Kustannuksia ovat nostaneet myös vapaaehtoisten väheneminen seuratyössä sekä kausien pidentyminen ja turnausmatkojen lisääntyminen. Lisäksi seurat ovat rakentaneet yhä ahkerammin omia harjoitustiloja, mikä parantaa monesti olosuhteita, mutta käy vanhempien kukkarolle.
Samalla kun hinnat ja laatu ovat kasvaneet, myös seuroissa urheilua harrastavien lasten määrät ovat nousseet.
Mitä hinnoille pitäisi tehdä?
Lasten urheiluharrastusten liian kalliiksi koettu hinta on asia, joka yhdistää suomalaisia. Yle Urheilun teettämän, Taloustutkimuksen toteuttaman kyselyn mukaan peräti 90 prosenttia suomalaisista on sitä mieltä, että yhteiskunnan pitäisi tukea vähävaraisten perheiden harrastuksia.
Sekä hallituksessa että oppositiossa lähes kaikki ovat samaa mieltä siitä, että asialle on tehtävä jotain. Toistaiseksi aikaan on saatu työryhmien raportteja ja suosituksia.
Mikko Mäntylä toimi jäsenenä Harrastuksen hinta -työryhmässä, jonka asetti urheiluministerinä kevääseen saakka toiminut Sanni Grahn-Laasonen (kok.). Mäntylä kysyy hieman provosoivaan tyyliin, tarvitseeko itse hinnoille tehdä mitään.
– Tutkimustulokset kertovat, että urheiluseuroissa olevien lasten määrä on kasvanut samalla kun hinnat ovat nousseet. Jos määrät kasvavat koko ajan, kuinka iso ongelma hinta oikein on?
Myös urheiluseuroissa liikkuvien lasten vanhemmat ovat tutkimusten mukaan tyytyväisiä, korkeista hinnoista huolimatta.
– He sanovat, että hinnat ovat nousseet ja hinnat ovat kovat. Mutta kun kysytään hinta-laatu-suhdetta, siihen ollaan tyytyväisiä tai erittäin tyytyväisiä. Jopa näissä kalleimmissa lajeissa, kuten taitoluistelussa ja ratsastuksessa, Mäntylä huomauttaa.
Kalleimmat seurat ovat usein myös suosituimpia seuroja. Mäntylä nostaa pääkaupunkiseudulta esimerkiksi oman lajinsa koripallon.
– Tapiolan Honka on alueen kallein seura, mutta myös suurin. Toiseksi isoin on Helsingin NMKY, joka on puolestaan toiseksi kallein. Isoin jalkapalloseura on HJK, joka on ilmeisesti kallein. Jos vain hinnat ohjaisivat harrastamista, kalliimmista seuroista siirryttäisiin halvempiin, eivätkä kalleimmat olisi isoimpia, Mäntylä sanoo.
Vanhemmat ovat tyytyväisiä hinta-laatu-suhteeseen ja harrastajien määrät kasvavat urheiluseuroissa.
Mikko Mäntylä
– Tietysti vanhempana tiedän, että asia ei ole näin yksinkertainen. Lapsi aloittaa yleensä oman kaupunginosan seurassa, ja kun siinä on päässyt vauhtiin, on vaikea siirtää lasta halvempaan. Sitten kun siirtyminen tulee, se tapahtuu yleensä kalliimpaan seuraan, koska siirto tehdään yleensä parempaan seuraan. Laatu ohjaa näin käyttäytymistä.
Mäntylän mielestä on perusteetonta olettaa, että halpa tai ilmainen liikunta saisi kaikki lapset urheilemaan.
– Ajatuksenahan se on tosi kiva, että jos me vain laskisimme hintoja, niin lapset harrastaisivat enemmän. Tämä on vallitseva ajatus lähes kautta linjan, puoluepoliittisesta näkökulmasta riippumatta. Mutta ei näytä siltä, että asia menisi näin. Tuoreen tutkimuksen mukaan hinta sanotaan usein harrastuksen lopettamisen syyksi, mutta oikeat syyt ovatkin jossain muualla.
Kenen lasta pitää tukea?
Fakta on, että moni lapsi ei pysty harrastamaan haluamaansa lajia haluamallaan intensiteetillä – taloudellisista syistä. Ongelmasta on tullut vaikeampi hintojen moninkertaistuttua kymmenen viime vuoden aikana. Mäntylän mielestä vähävaraisten liikuntaharrastuksen tukeminen on todella tärkeää.
– Monesti rima tulee vastaan juuri tässä urheiluseuran niin sanotussa listahinnassa: yhden ikäluokan lapset maksavat kaikki saman hinnan.
Mäntylän mielestä urheiluseurojen pitäisi pystyä tarjoamaan harrastajille monipuolisempia harrastuspaketteja. Liian monen urheiluseuran normikäytäntö on tarjota yhdelle ikäluokalle yksi joukkue, jossa kaikki harrastavat yhtä paljon ja yhtä kalliilla.
– Ratsastus on mielenkiintoinen laji siinä, että se on kaikkein kallein urheiluharrastus, mutta tutkimusten mukaan siinä on eniten eri tuloluokkien harrastajia. Se johtuu harrastamisen mallista: voit käydä harrastamassa kerran kuussa, tai sinulla voi olla oma kilparatsu, jonka kanssa käyt treenaamassa kaksi kertaa päivässä. Ratsastuksessa on mahdollisuus valita harrastamisen aste suhteellisen helposti verrattuna perinteiseen urheiluseuratoimintaan, Mikko Mäntylä sanoo.
Kelan pitäisi ottaa valtakunnallisesti yhteinäinen linja vähävaraisten harrastusten tukemisessa.
Mikko Mäntylä
Jos tähtää huipulle, on kyettävä maksamaan kalleimmat hinnat. Tähän ei kaikilla ole varaa.
– Paras tukimalli heidän auttamiseksi on mielestäni yksilön tukeminen. Pitäisi pystyä tukemaan niitä yksittäisiä pelaajia, joilla on tarve saada taloudellista tukea.
Suomessa on erilaisia järjestöjen ja seurojen tukiohjelmia. Yksittäisten harrastajien tukemiseen käytetään pääasiassa seurojen ja järjestöjen ylläpitämiä stipendirahastoja sekä Kelan maksamia harkinnanvaraisia toimeentulotukia harrastusmaksuihin. Toimeentulotuki ei kuitenkaan ole tarpeeksi monen tiedossa, eikä se ole täysin tasa-arvoinen. Toimeentulotuen myöntäminen urheiluun on ennen siirtymistään Kelaan ollut kuntakohtaista, jopa virkamieskohtaista.
– Valtakunnallisesti Kelan pitäisi ottaa yhtenäinen linja vähävaraisten harrastusten tukemisessa. Pitäisi linjata, että jokaisella lapsella tulisi olla mahdollisuus tietyn hintaiseen harrastukseen, on se sitten urheilua, musiikkia tai jokin muu harrastus.
Mihin raja vedetään? Harrastusten hinta vaihtelee satasista kymmeniin tuhansiin.
– On hyvä kysymys, pitääkö kaikkien päästä harrastamaan haluamaansa lajia. Itse kolmen tytön isänä mietin, että kun kilparatsastaminen maksaa 15-vuotiaille keskimäärin noin 15 000 euroa vuodessa, pitääkö heillä olla oikeus yhteiskunnan tai jonkun muun rahalla harrastaa sitä? Kalleimpien urheiluharrastusten hinnat ovat samaa luokkaa kuin hankkisi joka vuosi uuden auton jokaiselle lapselle.
Jos halutaan laadukasta harrastamista ja päästä huippu-urheilijaksi, se maksaa lajista riippumatta. Kenen on siis saatava mahdollisuus pyrkiä huipulle vaikka kymppitonnin vuodessa maksavassa hiihdossa, ja kuka sen maksaa?
Yle Urheilun kyselyyn vastanneista 48 prosenttia oli sitä mieltä, että yhteiskunnan pitäisi tukea yhtä harrastusta kohtuuhintaisessa lajissa. 15 prosenttia katsoo, että yhteiskunnan pitää tukea yhtä lajia, vaikka se olisi kallis (esimerkiksi jääkiekko tai taitoluistelu). 26 prosenttia haluaa tukea useisiin harrastuksiin.
Matala kynnys
Maaliskuussa Grahn-Laasosen asettama Tiina Kivisaaren työryhmä lanseerasi lasten harrastustakuun. Työryhmän ajatus on, että jokaiselle nuorelle tulisi antaa mahdollisuus harrastaa haluamaansa lajia. Harrastustakuu vahvistettiin myös hallituksen väliriihessä, mutta toimenpiteet ovat pääasiassa ehdotuksia ja suosituksia.
Jo nyt monissa kunnissa tarjotaan konkreettista matalan kynnyksen urheilua, jonka tarkoitus on tuoda eri lajit kaikkien saataville. Esimerkiksi Porin kaupunki tarjoaa nuorisopasseja, joilla nuoret voivat kokeilla eri liikuntalajeja sekä tutustua taiteeseen ja kulttuuriin ilmaiseksi. Järjestötasolla muiden muassa Pelastakaa Lapset ry antaa harrastustukea alle 18-vuotiaille lapsille.
Hyvä esimerkki on myös Helsingin kaupunki, joka järjestää erittäin edullista ja täysin ilmaista liikuntaa ja urheilua sekä ala- että yläkoululaisille ja 18–29-vuotiaille nuorillekin. Lajit vaihtelevat boulderoinnista tennikseen ja taekwondosta lentopalloon.
– Idea on yksinkertaisuudessaan tehdä liikunnan harrastaminen helpoksi lapsille ja nuorille. Näissä ryhmissä se ei jää siitä kiinni, mistä löytyy paikka ja mihin mahtuu mukaan. Harrastuspaikat ovat kaupunkilaisten lähellä ja maksut eivät muodostu esteeksi, Helsingin EasySport-urheilusta vastaava liikuntasuunnittelija Tytti Soini sanoo.
Helsingin EasySport järjestää alakouluikäisille eri urheilulajeja yleensä iltapäiväaikaan. Suurin osa kerhoista on ilmaisia. Luistelukoulusta, jääkiekkokerhosta tai sirkuskoulusta voi joutua maksamaan parinkympin kausimaksun. Toiminta järjestetään yhteistyössä urheiluseurojen kanssa.
– Käytännössä ohjaajina ovat samat valmentajat ja opettajat, jotka ohjaavat ja valmentavat iltaisin seuroissa. Pystymme tarjoamaan laadukasta harrastamista matalalla kynnyksellä.
Mikko Mäntylän mukaan laatu on tärkeä tekijä myös matalan kynnyksen liikunnassa.
– Parhaimmillaan ne toimivat todella hyvin. Suosio tuntuu olevan kiinni siitä, kuinka laadukkaasti sitä järjestetään. Samalla lailla kuin kalliimmassa seurassa: laatu ratkaisee.
Helsingin EasySport liikuttaa viikoittain reilua kolmea tuhatta alakouluikäistä. Yläkouluikäisten Fun Action -kausikortteja myydään vuositasolla muutamia satoja, 18–29-vuotiaiden ilmaisurheiluryhmissä liikkujia on vajaa tuhat viikossa. Ilmainen liikunta ja urheilu eivät aiheuta Helsingissäkään valtavaa käyttäjäryntäystä. Tilaa olisi vielä useammallekin urheilijalle.
– Yritämme järjestää niin, että jokainen halukas pääsee mukaan. Joissakin harvoissa ryhmissä on tilanne, että seinät tulevat vastaan, mutta pääsääntöisesti mukaan on mahdollista päästä ja siihen pyrimme jatkossakin, Soini sanoo.
"Hölmöydet pois"
Jos alle 30-vuotias haluaa urheilla monipuolisesti Helsingissä, harrastusmaksuista sen ei pitäisi jäädä kiinni. Kaikkialla tilanne ei kuitenkaan ole näin auvoinen.
Tutkija Kari Puronahon Valtion liikuntaneuvostolle tekemä tutkimus nosti moninkertaistuneet hinnat laajaan julkiseen keskusteluun muutama vuosi sitten. Puronahon mukaan sen jälkeen on tapahtunut paljon hyvää.
– Edullisia liikuntavaihtoehtoja on tullut yhä useamman saataville ja nuorille on tarjottu mahdollisuuksia organisoitua itse liikuntatiloja tarjoamalla. Liikkumisen kynnys on selvästi madaltunut, vaikka tekemistä riittää vielä huomattavasti, Puronaho sanoo.
Seuroissakin on herätty pohtimaan vaihtoehtoja kalliille harrastuksille, mutta Puronaho toivoisi Mäntylän tapaan seuroilta erilaisia harrastevaihtoehtoja. Monesti tarjolla on vain huipulle tähtäävien ryhmä, jossa joko ollaan mukana tai lopetetaan harrastus.
Korkeat laatuodotukset ohjaavat väistämättä toimintaa suuressa osassa seuroja, koska sille on kysyntää. Se ei sinänsä ole ongelma, mutta Puronahon mielestä myös laadukkaaksi koetussa toiminnassa olisi tehostamisen varaa.
– Hölmöydet pitäisi karsia seuratoiminnasta pois. Erityisesti matkustamista pitäisi pystyä vähentämään. Joissakin seuroissa puolet kustannuksista syntyy matkakuluista. Jos kilpailujärjestelmää järkeistettäisiin, turhia kustannuksia aiheuttavia turnausmatkoja saataisiin vähennettyä, Puronaho sanoo.
– Ennen C- ja B-juniorit saattoivat jakaa bussin ja matkustaa samalle paikkakunnalle synkronisoituihin peleihin. Nyt esimerkiksi jääkiekossa alle 10-vuotiaatkin saattavat reissata joukkueensa kanssa ympäri Suomea.
Toinen keino olisi Puronahon mielestä kausien lyhentäminen.
– Voi kysyä, onko lasten harrastuskauden pakko kestää 11 kuukautta. Esimerkiksi nuorilla taitoluistelijoilla vuosittaiset harjoitustunnit nousevat järkyttäviin määriin. Siinä ei paljon muuta ehdi kuin käydä koulua ja luistella.
Harrastamisen kulttuuri
Suomalaislapset ovat jo pitkään jakautuneet paljon liikkuviin ja vähän liikkuviin. Paljon liikkuvat täyttävät kaikki aktiivisuussuositukset ja liikkuvat seuroissa, vapaalla ja koulussa. Vähän liikkuvien ryhmä saattaa olla täysin passiivinen, mikä on tuo mukanaan terveysongelmien lisäksi suuren syrjäytymisriskin.
Sama polarisoituminen koskee urheiluseuraharrastamista. Jos perheessä on urheiluharrastuksen kulttuuria, vanhemmat pyrkivät sekä Mäntylän että Puronahon mukaan mahdollistamaan lapsensa harrastuksen hinnasta riippumatta. Vaikka raha olisi ongelma, näissä perheissä lapsen harrastus on viimeisiä asioita, joista menoja karsitaan.
– Meillä on myös toinen ryhmä, jossa vanhemmat eivät tunne urheilua tai eivät ole niin kiinnostuneita lapsen urheiluharrastuksesta. Jos harrastamisen kulttuuri puuttuu, hinta muodostuu helposti esteeksi, Mikko Mäntylä selittää.
Kansanterveyden ja kansalaisten hyvinvoinnin kannalta tärkeintä olisi, että jokaiselle löytyisi mahdollisuus harrastaa ja löytää itselleen sopiva laji. Parhaassa tapauksessa urheiluseurojen kilpaurheilutoiminta tehostuisi ja matalan kynnyksen liikunta olisi kaikkien saatavilla. Myös näiden välille kaivattaisiin enemmän vaihtoehtoja, jotta jokainen voisi valita harrastamisensa asteen oman innostuksen ja mahdollisuuksien mukaan.
Miljardiluokan ongelmaan on herätty, mutta selkeää Suomen mallia ei ole vielä syntynyt eikä suuria poliittisia päätöksiä tehty. Sekä urheiluväki että vanhemmat voivat toki osaltaan vaikuttaa siihen, että kaikilla lapsilla olisi mahdollisuus harrastaa.
Lue myös: