TROMSSA Pohjois-Norjassa kuulee kieltä, joka helähtää tutusti suomalaisen korvaan.
– Oletko käyny kinossa, kysyy Katriina Pedersen.
– En ole, en ole semmonen kinoihminen, Nora Ollila hymähtää.
Nuoret naiset puhuvat elokuvista kielellä, joka enimmäkseen kuulostaa pohjoissuomalaiselta murteelta. Välissä on vanhoja murresanoja. Lapsi on kläppi. Maapruuki on maanviljely. Kalastus on fiskus. Yliopisto on unversiteetti. Muistot ovat muisteluksia.
Kveeneiksi kutsutaan suomalaisia, jotka muuttivat Pohjois-Norjaan Ruijaan enimmäkseen 1700- ja 1800-luvuilla. Lähtijöitä oli varsinkiin Tornionjokilaaksosta. Jäämeren rannoille suomalaisia houkuttelivat kalastus ja hylkeenpyynti. Liikkeelle työnsivät köyhyys ja katovuodet.
Pohjoisessa elettiin luonnon ehdoilla, rajoja ei ollut eikä valtioillakaan ollut aluksi merkitystä.
Eri puolilla Pohjois-Norjaa asuu yhä 15 000–20 000 kveeniä, mutta kveenin kieltä heistä puhuu enää pari tuhatta. Elinkeinot ovat vaihtuneet nykyaikaisiksi ainakin Tromssassa. Nora Ollilla opiskelee opettajaksi, Katriina Pedersen kääntää yliopistolla paikannimiä kveeniksi.
Opettaja korjaili punakynällä
Nora Ollila oppi kveeniä kotona vanhemmiltaan. Koulussa pystyi lukemaan vain suomea. Suomalaisopettajat eivät osanneet kveeniä, ja luokassa oli Ollilan mukaan kova kielipoltiikka.
– Muistan hyvin opettajan punakynämerkinnät. Kun kirjoitin fiini säkki, opettaja korjasi, että hieno reppu. Piti olla puhasta suomen kieltä.
Nykyään kveenin kieltä voi opiskella Tromssan yliopistossa. Ollila opiskelee sekä suomen kieltä että kveenin kieltä ja kirjallisuutta. Kveenin sanat ovat palautuneet mieleen.
– Kveeni-identiteetti on tärkeä osa minua.
"Riikinsuomi" oli parempaa kieltä
Katriina Pedersenin mukaan helpoimmin suomen ja kveenin välinen ero kuuluu sanastossa.
– Met sanomma piili eikä auto, esimerkiksi.
Hänen mukaansa kveenin kielessä tärkeitä ovat myös rytmi ja logiikka.
Pedersenin äiti on suomalainen ja isä kveeni. Kukin voi itse päättää, onko kveeni. Pedersenin mukaan kveeniys on tullut synnyinpaikan ja kielen mukana.
– Olen myös norjalainen ja suomalainen, mutta koska olen kasvanut täällä, olen ennen kaikkea kveeni.
Isän kveenisukulaiset sanoivat joskus, että Katriina oppii koulussa sitä parempaa suomea, riikinsuomea.
– Näin he kertoivat, että heidän oma kielensä on jotenkin huono.
Pedersen arvelee, että taustalla vaikuttaa norjalaistamisaika.
– On sanottu niin monta kertaa, että teidän kielenne ei ole oikea kieli.
Norja piti kveenejä uhkana
Aluksi suomalaiset olivat toivottuja tulijoita ja Norja jopa rohkaisi muuttoon antamalla vähän maata. Suomalaiset olivat taitavia ja osasivat edistää maataloutta karuissa oloissa.
1800-luvun lopulla kansallisromantiikka nosti kuitenkin ihanteeksi yhden kielen ja kulttuurin valtion. Alkoi norjalaistamispolitiikka.
Suomen ja kveenin kirjallisuuden apulaisprofessori Anitta Viinikka-Kallinen Tromssan yliopistosta kertoo, että silmätikuiksi joutuivat kveenin kieli, suomalaisnimet ja suomalaisten lestadiolainen usko. Kveeniä ei saanut enää käyttää.
– Ajateltiin, että jos kiusallinen kveenin eli suomen kieli saadaan pois, niin saadaan nämä ihmiset osaksi Norjaa, nostetaan heidät norjalaiselle tasolle, Viinikka-Kallinen sanoo.
Hänen mukaansa kveenien katsottiin elävän liian itsetietoisina omissa yhteisöissään. Toista vähemmistöä, saamelaisia, ei pidetty samanlaisena uhkana kansalliskulttuurille.
– Saamelaisiin oli holhoava ja väheksyvä asenne. Ei se sen ystävällisempi ollut, mutta saamelaisia ei koettu kiusalliseksi piikiksi lihassa niin kuin kveenit olivat.
Turhia epäluuloja loivat myös Suomesta kantautuvat Suur-Suomi-aatteet, joissa haaveiltiin samankielisten lähialueiden liittämisestä Suomeen. Kveeneillä ei ollut liittymishaaveita.
Norja myöntyi totuuskomissioon
Helge Huru rauhoittelee lumitöistä innostunutta saksanseisojaa norjaksi. Koira ei ymmärrä kveeniä.
Huru on neljännen polven kveeni. Hänen isoisänsä isä muutti 1872 Vesisaareen, joilla seuduin Helgekin myöhemmin syntyi.
Kalastus ja maanviljely elättivät sukua pitkään. Helge Huru muutti myöhemmin Tromssaan.
Hän oppi vielä kveeniä kotona, mutta muualla kieltä ei ollut olemassa.
– Kveenejä arvostettiin kyllä työntekijöinä, ei vain saanut puhua kieltä.
Hän on ollut mukana hankkeessa, jossa kveenit ja saamelaiset ovat pitkään vaatineet Norjan valtiota selvittämään norjalaistamispolitiikan vaikutuksia. Vihdoin viime kesänä Norjan suurkäräjien enemmistö päätti perustaa totuuskomission, joka tutkii saamelaisten ja kveenien kohtaamia vääryyksiä.
– On tärkeää näyttää, mitä tapahtui, kuinka kovaa norjalaistaminen oli. Se on paljon tärkeämpää kuin me luulemme. Ei saanut puhua, kirjoittaa eikä lukea, Huru sanoo.
Nykyään ymmärretään paremmin, milliaista vahinkoa ihmisen mielenterveydelle voi olla oman kielen ja kulttuuritaustan hylkäämisestä.
Kveeniä ei tule televisiosta
Nuoret naiset arvelevat, että norjalaistamiskauden selvittäminen on tärkeää lähinnä vanhemmille sukupolville, heille jotka kärsivät kielen kieltämisestä.
– Ei se ole vaikuttanut minun elämään muutoin, kuin että monet eivät puhu kieltä enää, Nora Ollila sanoo.
Katriina Pedersen toteaa, ettei kaikilla kveeneillä ole intoa kielen säilyttämiseen tai vanhojen vääryyksien muisteluun.
– Kyllähän täällä Norjassa elää hyvin vain norjalaisenakin.
Kveeni sai 2005 Norjassa vähemmistökielen aseman, mikä toi oikeuden saada kielenopetusta koulussa. Norjalta toivottaisiin kuitenkin enemmän rahaa kielen vaalimiseen.
Helge Huru valittelee kveeninkielisten televisio- ja radio-ohjelmien puutetta.
– Kieltä ei kuule missään.
Nora Ollilan mukaan toiveita kielen säilymisestä nostattaa se, että lapsilla on mahdollisuus oppia kieltä Porsangin kunnan lastentarhassa. Lisäksi yliopistossa on kielestä kiinnostuneita.
– On semmoinen hyvä tuuli yli Kveeninmaan.