"Miksei kukaan tutki linnassa olevia isiä?" Siinä oli kysymys joka herätti tutkijat Johanna Mykkäsen ja Petteri Eerolan huomaamaan, ettei moista tutkimusta ole.
– Niin, lähinnä peukaloita pyöritellen ja pahoitellen, että Suomessa tästä ei kyllä ole tutkimusta tehty, ja sitten se jäi kaivelemaan, sanoo tutkija Johanna Mykkänen Jyväskylän yliopistosta.
Kysymyksen painoarvo selvisi vasta hieman myöhemmin. Kysyjä ei ollutkaan joku opinnäytetyötään miettivä opiskelija vaan vankilassa istuva nuori isä. Hän oli päässyt kuuntelemaan tutkijoiden esitelmää vankilasta saattajan kera.
Vastaus valmistumassa
Kysymyksestä on nyt kolmisen vuotta aikaa, ja vastaus alkaa olla valmiina. Tutkimukseen on tehty 60 haastattelua, joissa vanki-isät ja Ensi- ja turvakotien liiton toimintaan päätyneet isät kertovat kriiseistään ja niiden ratkaisuista.
Apua tarjoavat läheiset ja perhe. Sen sijaan sosiaalitoimen työntekijä saattoi tuntua isästä jopa vihamieliseltä: sosiaalitoimi ei pyri auttamaan isää vaan viemään häneltä lapsen, oli monen kriisissään kamppailevan isän kokemus.
– Järjestöpuolella näyttää siltä, että siellä on valtavasti myös halua kohdata isiä, siellä on sellaista silmästä silmään katsomista, kuuntelemista, kannustamista, mikä on ehkä se mikä sitä toivoa vie eteenpäin."
Haastatellut isät kertoivat useista ja moninaisista tukitahoista. Perheen ulkopuolelta mainintoja saivat sekä perhe- ja sosiaalityöntekijät, vertaisryhmät, järjestötoiminta, katkaisuhoitopaikat, lääkärit että lasten opettajat. Lähipiiristä tukea tarjosivat sekä entiset että nykyiset puolisot, tyttöystävät, kaverit ja sukulaiset.
Kriisi-isiä muuallakin kuin vankiloissa
Tutkijat vahvistavat käsityksen, että kriisi ei katso yhteiskuntaluokkaa. Kriisin kourissa ei ole vain isä, joka istuu vankilassa tai kertoo tarinaansa Ensi- ja turvakotien liiton työntekijälle. Sosiaalinen kriisi ei katso yhteiskuntaluokkaa.
– Mielenterveysongelma voi iskeä vaikka on se iso, hieno auto, iso talo, todella kaunis vaimo ja kolme lasta, vahvistaa tutkija Petteri Eerola Tampereen yliopistosta.
Tragedioita ja selviytymistarinoita
Osa isistä kertoi vanhemmuudesta ja tuesta tragediana. Isät kertoivat itsestään uhreina, jotka kokivat, että he eivät voi vaikuttaa isyyteensä ja isä-lapsisuhteeseensa mitenkään. Näissä tarinoissa portinvartijana esiintyivät muun muassa sosiaaliviranomaiset tai lasten äidit, joiden toiminnan takia isät kokivat että he voivat vain väistää, mistä seurasi epätoivoa, vihaa ja surua.
Johanna Mykkänen sanoo kyllä suoraan sen, ettei kaikista ole selviytyjiksi. Osa isistä ei vain kertakaikkiaan voi pitää lapsia. Mutta se toinen puoli:
– Ja sitten oli valtavia selviytymiskertomuksia, kodittomasta nististä tuli kunnollinen perheenisä. Se isän oma halu on se kaikkein tärkein, halu olla isä sille lapselle, se kantaa, Mykkänen sanoo.
Johanna Mykkänen työskentelee Jyväskylän yliopistossa yliopistonlehtorina ja tutkii isyyttä, lapsuutta ja vanhemmuutta. Petteri Eerola työskentelee Tampereen yliopiston Lapsuuden, nuoruuden ja perheen tutkimuskeskuksessa tutkijatohtorina.
Tutkimusta avattiin Mikkelin valtakunnallisessa Miestyön foorumissa toukokuun lopulla.