Tehdään se vielä kerran selväksi – rasismi ja vihapuhe eivät ole missään muodossa hyväksyttäviä. Siitä huolimatta sellaisiksi tulkittavaa ilmenee kuitenkin tuon tuostakin mitä yllättävämmissä olosuhteissa, kuten poliisien suljetussa Facebook-ryhmäkohussa saimme huomata. Itse olen saanut ällistyä aiheen äärellä samalla tavalla, hyvin yllättävissä paikoissa ja yllättäviltä tahoilta.
Olin viime keväänä kunnallisvaaliehdokkaana. Toritapaamisissa ja keskusteluissa selvästi rasistisimmat kannanotot eivät tulleet kaljupäisiltä pilottitakkimiehiltä, ei edes poliiseilta, vaan iäkkäiltä täti-ihmisiltä. Minulle kannettiin jopa lehtileikkeitä ja tulosteita aiheesta ja käskettiin tekemään asialle jotain. Mitä?
On myönnettävä, että tällaisina aikoina niin avoin ja häpeilemätön rasistinen puhe kavahdutti. Olin kuvitellut, ettei kukaan sellaisia enää tohdi muiden kuullen puhua, varsinkaan keskellä toria, ihmispaljouden keskellä. Se oli hämmentävän avointa ja täysin pidäkkeetöntä.
Mistä se kertoo? Olisi helppoa kuitata tällainen käytös pelkkänä rasismina. Sitä se ei täysin ole. Kyse on pelosta ja nykyinen maailmanmeno tekee siitä koko ajan konkreettisempaa. Samaan aikaan kun poliisin suljettu Facebook-sivusto aiheutti kohua, tapettiin ihmisiä raakalaismaisesti Lontoon kaduille. Muutamia hetkiä aiemmin itsemurhapommittaja tappoi Manchesterissa säälimättömästi nuoria ihmisiä, jopa lapsia pop-konsertissa. Me tiedämme, että se voi tapahtua pian myös meillä. Kansainväliset konfliktit vain syvenevät ja kiriisit leviävät.
Poliisin virkapuvun sisällä on tavallinen ihminen, jolla on tunteet ja omat pelkonsa. Poliisista tekee erilaisen se, että työ antaa mahdollisuuden nähdä tulevaisuuteen. Mahdollisuuden kohdata silmästä silmään ongelmat, joista kansalaiset saavat käsitystä vain median välityksellä.
Poliisit vierailevat päivittäin vastaanottokeskuksissa. Poliisit tutkivat rikoksia, jotka liittyvät maahanmuuttajiin ja turvapaikanhakijoihin. Poliisilla on merkittävästi kokemusta ongelmista ja elämänmenosta, jotka liittyvät maahanmuuttajiin ja turvapaikanhakijoihin.
Poliisikin tuntee samalla tavalla pelkoa tulevasta kuin kuka tahansa
Kaiken taustalla leijuu peloista suurin. Poliisissa tehdään hartiavoimin töitä sen eteen, ettei meillä tapahtuisi ensimmäistäkään terrori-iskua. Mutta samaan aikaan on ilmiselvää, että sitä ei voida aukottomasti estää. Se voi tapahtua minä hetkenä hyvänsä. Niin on tapahtunut jo Ruotsissakin.
Poliisikin tuntee samalla tavalla pelkoa tulevasta kuin kuka tahansa. Itse asiassa se voi tuntea pelkoa paljon enemmän. Pelkoa siitä, että kaikesta koulutuksesta ja valmistautumisesta, ennalta estävästä työstä huolimatta se epäonnistuu estämään hirvittävän teon ja uhrina voivat olla omat läheiset, lapset, puolisot, ystävät, sukulaiset. Vasta kaukana jossakin seuraa huoli omasta selviytymisestä, sillä se pahin voi tulla yhtäkkiä kenen tahansa poliisin eteen täysin varoittamatta.
Vaikka poliisi käykin päivittäin vastaanottokeskuksissa, ei sillä voida estää terrorismia. Sillä ei pystytä poimimaan potentiaalisia iskun tekijöitä ja radikalisoituneita tyyppejä massasta. Haasteellista se on keskusten henkilökunnallekin. Keskuksissa kun ei tiedetä edes asukkaiden tarkkaa henkilömäärää asukkaiden vapaan liikkuvuuden vuoksi. Miten silloin voi tietää kenenkään radikalisoitumisesta yhtään mitään? Ne ovat asioita, jotka ovat omiaan lisäämään avuttomuuden ja riittämättömyyden tunnetta kaiken muun lisäksi.
Poliisinkin on purettava tuntojaan. Turhaumaa. Riittämättömyyden tunnetta. Pelkoja. Poliisi ei voi tehdä niin julkisesti. Se tapahtuu työyhteisöissä, omien keskuudessa. Silloin, kun tuntee olevansa turvassa, ulkopuolisten ulottumattomissa. Niin tapahtuu monessa muussakin ammattikunnassa ja työyhteisössä.
Ei ole sama mitä yksittäiset ihmiset suustaan tai näppäimistöstään päästelevät
Joskus läikähtää yli. Tulee ylilyöntejä ja ajattelemattomuuksia, sellaisiakin, joita ei voi millään tavalla hyväksyä. Sosiaalinen media tekee purkamisen liian helpoksi. Sen on opettanut historia moneen kertaa ja tulee opettamaan vastaisuudessakin. Poliisien Facebook-kohu antaakin meille äärimmäisen arvokkaan oppitunnin monessakin mielessä. Yksi merkittävimmistä on se, että ei ole sama mitä suustasi tai m näppäimistöstäsi päästelet. Siitä joutuu vastaamaan koko porukka.
Suomalainen poliisi on kuitenkin siinä määrin ammattitaitoinen, että riippumatta siitä millainen ihminen poliisina on, mitä ikinä hän on mieltä asioista ja maailmanmenosta, osaa tuo ihminen virkapuvun päälle puettuaan noudattaa Suomen lakeja ja tehdä töitään poliisin arvon ja moraalin mukaisesti. On vain muistettava noudattaa niitä samoja arvoja ilman virkapukuja ja tunnuksia työajan, jopa työurankin ulkopuolella. Poliisi ei ole eläkkeellekään jäätyään pelkkä eläkeläinen, vaan hän on eläkeläispoliisi. Siksi poliisi nimenomaan onkin kutsumusammatti. Se kulkee mukana hautaan saakka.
Marko Kilpi
Marko Kilpi on poliisi ja kirjailija, palkittu dekkaristi. Hän tutkiskelee elämää ja sen ilmiöitä suoraan silmästä silmään niin poliisin kuin myös nelilapsisen perheenisän näkökulmasta. Kilpi vuorottelee tällä kolumnipaikalla Janne Riiheläisen, Sinikukka Saaren ja Juho Saaren kanssa.