Heikki Mäntymaan asunnon jääkaappi ja pakastinluukku ovat ikävästi raollaan. Tekisi mieli laittaa molemmat kiinni, mutta mitäpä suotta. Tästä jääkaapista ei viileä ilma karkaa mihinkään, sillä kaappiin ei tule sähköä. Mäntymaa säilyttää siellä kenkiä.
– Nyt kun kaupat ovat auki 24 tuntia vuorokaudessa, mulla on kyllä jääkaapit ja pakastimet. Sinne on vähän pidempi matka ja tulee harvemmin käytyä, mutta sehän on vain terveellistä, hän sanoo.
Vastaus on Mäntymaata omimmillaan: harkittu, aseistariisuva, yksinkertainen ja luonteva. Aivan kuin kyseessä olisi maailman yksinkertaisin asia.
Jääkaappi on kuitenkin vain pieni yksityiskohta, sillä koko asunnossa ei ole sähkösopimusta. Ei siis sähkövaloa, televisiota, radiota tai mitään muutakaan sähköllä toimivaa laitetta.
Hänellä ei ole myöskään puhelinta, tietokonetta tai edes ovisummeria, minkä vuoksi yhteydenpito on hieman mutkikasta. Pelkästään tämän haastattelun sopiminen vaati kuukauden päivät ja kymmenkunta kirjettä, mutta siitä lisää tuonnempana.
Ensin täytyy kysyä, mikä saa ihmisen sanomaan irti sähkösopimuksensa ja elämään ilman itsestäänselviä perusmukavuuksia.
– En ole koskaan käyttänyt paljoa sähköä. Sähkölaskussani sähkönkulutus oli karkeasti noin kymmenen euroa, mutta perus- ja siirtomaksuista tuli siihen päälle 90 euroa. Eli maksoin satasen siitä, että sain kympillä sähköä.
Hän kertoo marssineensa sähköyhtiöön vaatimaan laskunsa kohtuullistamista, kun yhtälö tuntui epäoikeudenmukaiselta.
– Kysyin, että kun käytän näin vähän sähköä, voisivatko perus- ja siirtomaksutkin olla hieman pienempiä. Virkailija hiiltyi ja sanoi, että teillä, jotka käytätte näin vähän sähköä, pitäisi nimenomaan olla suuremmat perusmaksut.
Virkailija valitti, että Mäntymaan kaltaisten ihmisten vuoksi kallis sähköverkko saattaa levätä turhaan vajaakäytöllä. Tämä riitti, Mäntymaa päätti saman tien sanoa koko sopimuksen irti.
Sähkötöntä elämää on jatkunut nyt yli kymmenen vuotta.
Eläkerahat kerran kuussa käteisenä
Taitelijana, toimittajana ja monilla sekalaisilla töillä itsensä elättänyt Heikki Mäntymaa on aina elänyt säästäväistä elämää. 1970- ja 80-luvuilla, kun lapset olivat pieniä, perheellä oli tapana reissata ympäri maata julkisilla kulkuvälineillä.
– Hyppäsimme bussiin tai junaan ja lapset saivat sanoa, monennellako pysäkillä jäädään pois. Siellä oltiin sitten yötä. Linja-autoaseman tai rautatieaseman luota löytyi aina sopiva, edullinen matkustajakoti.
Rahat hän hakee pankista kerran kuukaudessa käteisellä, sillä pankki- tai luottokorttia hän ei omista. Eikä puhelinta.
Mäntymaan nykyinen pääasiallinen toimeentulo on taitelijaeläke, joka hänelle myönnettiin kymmenisen vuotta sitten.
Rahat hän hakee pankista kerran kuukaudessa käteisellä, sillä pankki- tai luottokorttia hän ei omista. Eikä puhelinta, sellainen hänellä oli viimeksi yli 25 vuotta sitten. Yhteydenpito ystäviin sujuu edelleen kirjeitse tai kasvotusten.
– Käyn paljon eri kumppanuustaloilla, esimerkiksi tiistaisin asukastalo Betaniassa ja torstaisin asukastalo Hannassa. Ihmiset tietävät, että sieltä minut löytää, ne paikat ovat mun konttoreita.
Joitain ystävyyssuhteita on kuulemma kariutunut, kun ystävät ovat kokeneet yhteydenpidon vaikeaksi. Tätä Mäntymaa ei ole jäänyt suremaan.
– Onko se nyt sitten minkä arvoinen ystävyys, jos sellaiseen loppuu.
Juuri tähän tapaan hän perustelee jokaisen valintansa, aivan kuin niissä ei olisi mitään ihmeellistä. Ehkä niissä ei olekaan: ainakin Mäntymaan elämä vaikuttaa ulkopuolisen silmin täysin luontevalta eikä hän päällisin puolin millään tavalla erotu keskivertokaduntallaajasta.
Uutiset dyykkaamalla lehtiroskiksesta
Helsingin Hermannissa sijaitsevan suuren vuokrakerrostalon parkkipaikan kulmalla tönöttää valtava, vaaleanvihreä lehtisäiliö.
Mustaan pikeepaitaan pukeutunut Heikki Mäntymaa kurottaa koko käsivartensa säiliön sisälle ja nappaa kouraansa nipun lehtiä. Kyse on päivittäisestä rutiinista.
– Uutisethan ei varsinaisesti vanhene. Repäisen aina vanhoista lehdistä kiinnostavat artikkelit taskuun ja kun menen ratikkaan tai bussiin, niitä on siinä hyvä hetki lukea, Mäntymaa sanoo.
Lukeneisuus kuuluu myös puheessa. Mäntymaa siteeraa ulkomuistista Pentti Linkolaa, ja sivulauseissa vilisee viittauksia kuvataiteilijoihin ja kirjallisuuteen.
Hän ei pidä sähkötöntä elämäntyyliään poikkeuksellisena tai erikoisena. Päinvastoin hän kokee olevansa kuin kuka tahansa.
– Minähän olen ihan nössö. On ihmisiä, jotka asuvat kaiken aikaa metsässä ja vuosibudjetti ruokaan on satanen tai jotain. Mulla tulee lämpö ja vesi ja asun kaupunkiasunnossa. Minähän olen ihan tuhlari!
Mutta kuinka poikkeuksellista ilman sähköä asuminen oikeastaan on? Helsingissä on jonkin verran sähköttömiä huoneistoja, kertoo Helen Sähköverkko Oy:n mittauspäällikkö Mika Nousiainen. Ne kuitenkin liittyvät tavallisesti esimerkiksi muuttoihin tai muuten tyhjillään oleviin asuntoihin.
– Sopimuksettomia asuntoja kyllä on, mutta meillä ei ole mitään tietoja siitä, asuuko niissä ketään, Nousiainen sanoo.
Hän ei muista kuulleensa vastaavasta tapauksesta – jossa ihminen asuu omasta valinnastaan ilman sähkösopimusta – noin 15 vuoden työuransa aikana.
Haastattelu sovittiin kirjeitse
Kun ihmisellä ei ole puhelinta, sähköpostia tai ovisummeria, ja hänet pitäisi tavoittaa, vaihtoehdot ovat vähissä. Täytyy kirjoittaa kirje.
Heikki Mäntymaa vastasi ensimmäiseen kirjeeseen parissa päivässä. Käsinkirjoitetun kirjeen saatteena tuli postikortteja, lehtileikkeitä ja seikkaperäiset perustelut, miksi Mäntymaa ei halua antaa haastattelua.
Aihe tuntui kuitenkin niin kiinnostavalta ja tärkeältä, että päätin perustella ehdotukseni paremmin ja laitoin uuden kirjeen postiin. Tällä kertaa tärppäsi: Mäntymaa pyytää kirjeessään ehdotusta haastatteluajankohdaksi.
Ensimmäisestä yhteydenotosta on tässä vaiheessa kulunut reilu viikko. Ehdotan tapaamista hänen kotiinsa seuraavana maanantaina.
Saavun paikalle sovittuna ajankohtana, mutta miestä ei näy missään. Tuliko hän sittenkin toisiin ajatuksiin? Naapuritkaan eivät ole nähneet pariin päivään, mutta tietävät kyllä heti, kenestä on kyse.
Hermanni-Vallila-seura julkaisi jäsenlehdessään alkuvuodesta jutun Heikki Mäntymaan elämäntyylistä. Mäntymaa sanoi ensimmäisessä kirjeessään, että jutun jälkeen jotkin naapurit ovat vältelleet ja katsoneet alta kulmien. Ei ihme, että hän päätti tehdä oharit.
Yllättäen pari päivää myöhemmin työpaikan postilokerikossa odottaa jälleen kirje. Postinkulun viivästymisen vuoksi Mäntymaa oli saanut aika- ja paikkaehdotukseni liian myöhään, eikä siksi ollut paikalla. Hän kysyy, kokeillaanko ensi viikolla uudestaan.
No kokeillaan. Kesäkuun 5. päivä saavun kello 12.58 Heikki Mäntymaan kodin alaovelle. Hän odottelee jo eteisessä ja tulee avaamaan oven: Sinä olet varmaankin Vesa? Kyllä, ja sinä Heikki? Kyllä vain.
Tapaamista on odotettu ja säädetty sen verran monta kertaa, että molempia naurattaa ja halaamme täysin spontaanisti.
Nyt ei ole kiire mihinkään.