JOKIOINEN Dekkarikirjailijan luokse mennessäni olen jo valmiiksi virittäytynyt jännitykseen. Alas mäkeä suoraan kohti juoksee kaksi suurta ja valpasta koiraa. Koirat pysähtyvät vasta aidalle. Kavahdan. Koirien perässä jyrkkää rinnettä laskeutuu rauhallisesti vanhahko mies ja avaa portin, kättelee.
– Keeshondeja. Ne tekivät juuri hienon pentueen. Mennään sisään, sanoo Seppo Tuisku.
Yli 80-vuotias dekkarikirjailija Seppo Tuisku tietää tismalleen, mikä merkitys hänellä on ollut suomalaisissa kodeissa 1970-luvuilla. Ja mitä häneltä itseltään vaati se, että Jerry Cottonista tuli maan suosituinta lukemista, heti Hymy-lehden jälkeen.
Silti Seppo Tuisku ei pröystäile, vaan kertoo, että kirjoittaminen tiesi armotonta työtä. Siitä tuli leipä ja Cottonit oli kirjoitettava mahdollisimman hyvin – ja nopeasti.
Helenit ja Nelliet muodon vuoksi vain vähän kiinnostaa
Jännitystarinoiden päähenkilö Jerry Cotton oli newyorkilainen G-mies, keskusrikospoliisi FBI:n agentti. Connecticutin Harpersvillessä hän kasvoi isoäidin tervapampun komennossa. Cotton laittoi rikolliset ruotuun työtoverinaan Phil Decker.
Tarina täytyy aloittaa räväkästi, mutta ei siten, että lopussa joutuu selittelemään.
Seppo Tuisku
Päähenkilöllä oli siis oma, tarkka henkilöhistoriansa. Esimerkiksi Cottonin fysiikka, kunto ja vahvat kädet olivat lähtöisin seppä Callahanin pajasta. Hän oli toiminut sepän kisällinä. Niinpä voimakas nyrkinisku, “sepänsällin spesiaali”, sai paikkansa myös Kontran nerokkaasti riimitellyssä Jerry Cotton -rallissa vuonna 1978.
Naiset eivät Cottonia viehättäneet, bourbonilla sen sijaan oli paikka sydämessä. Allaan Cottonilla oli pitkään Jaguarin E-malli.
Kirjoittajalla oli kiire
Seppo Tuisku aloitti Jerry Cottonin kirjoittamisen 1960-luvun lopulla.
– Cotton piti kirjoittaa kerralla valmiiksi, korkeintaan viimeistä liuskaa uudistin, kun keskittyminen loppuvaiheessa herpaantui, sanoo Seppo Tuisku.
Tuiskujen koti keskellä maaseutua on syrjäinen. Koirat rauhoittuvat keittiön lattialle. Männynoksa raapii ikkunaa. Missä ovat muistot sadoista murhista, jotka kirjoitettiin paperille?
– Tarina syntyi päässä, kun sain virikkeen. Virike saattoi olla vaikka lehtijuttu. Se sysäsi tapahtumat liikkeelle. Kerran päätin, ettei tavallinen kidnappaus enää toimi, siitä on kirjoitettu liian usein. Piti kaapata kokonainen koulubussillinen!
– Siitä tuli ihan hyvä juttu. Sitten koulubussin kaappaaminen tapahtui kyllä ihan oikeasti Australiassa, mitä joutui vähän miettimään, tuumaa Tuisku.
FBI:n agentin seikkaillessa suomalaisten mielissä dekkarikirjailija itse pysyi sankarinsa asekäden takana varjossa, ja keskittyi hillittömiin seikkailuihin. Cottonin aikaan eivät kirjailijat brändänneet itseään.
Tänäänkin Tuisku on sitä mieltä, että teot puhukoot puolestaan. Parempi olla hyvä jännärin tekijä kuin keskinkertainen kirjailija, sanoo Tuisku.
– Kirjoittamisessa noudatin vanhaa kunnon sääntöä, joka on kaikille dekkarintekijöille tuttu: yksityiskohtien täytyy pitää kutinsa. Pääasian saa valehdella vapaasti. Tarina täytyy aloittaa räväkästi, mutta ei siten, että lopussa joutuu selittelemään. Takaumat ovat suorastaan kiellettyjä.
Liikettä liipasimeen
Kirjoittajan kiire oli hillitön. Deadline toisensa jälkeen hönki niskaan. Suomalaisten murhien nälkä oli loputon. Cottonien kirjoittaminen vaati työtä ja keskittymistä. Se vaati uusien tuoreiden tarinoiden keksimistä ja tiukan aikataulun sietämistä.
Kun suomalaiset pojat ja miehet odottivat päivää, jolloin Cotton ilmestyy, oli Tuiskulla kirjoituskoneessaan jo uudet Cottonin seikkailut eri puolilla maailmaa: uudet aseet, uudet hutsut, uudet kauniit naiset.
Tuisku sanoo, että tehdä piti, kun luonne on pohjalaisen pirullinen.
– Leipää oli tultava. Sitä paitsi pidin kirjoittamisesta. Piti tehdä, kun olin päässyt kirjoittamaan Cottonia.
Murhista ei Tuisku puhu, vaikka on niitä aimo liudan suunnitellut. Kirjoituskonettakaan ei näy. Ei missään tietokonetta, ei kirjoitettuja liuskoja. Missä ovat jäljet tehdystä työstä? Missä dramatiikka? Jännityksen jäljet?
Dekkarikirjailijan autotallissa
Minä ja koirat sävähdämme, kun Seppo Tuisku kysyy salaperäisesti myhäillen, lähdetäänkö autotalliin, siellä on mielenkiintoista nähtävää. Koirat ovat valmiina, samoin minä! Viimeinkin jälkiä Jerry Cottonista!
Autotallissa on oltava jotain, mistä pääsee kiinni tunnelmaan – jos ei ruumisarkkua, niin ainakin valtava pino Jerry Cottoneita!
– Tässä on ollut kauheasti työtä, sanoo Tuisku – ja avaa oven hämärään, missä kiiltelevät metalli ja lasi.
Mikroskooppeja. Kaukoputkia. Seppo Tuisku kertoo rakentavansa mikroskooppeja. Harrastus on kuulemma mielenkiintoinen ja vie mukanaan. Myös kullanhuuhdonta ja kivien hiominen ovat tärkeitä.
Kioskien ovet kävivät
Cottoneita myytiin hurjimpina vuosina 1970-luvulla noin 20 000, jopa 40 000 kappaletta per numero. Siihen oli moniakin syitä.
Tuona aikana lehtiä oli suhteellisen vähän, ja kaikilla oli selkeät kohderyhmänsä. Aikuisille Hymy, nuorisolle Suosikki, tytöille Regina ja pojille Jerry Cotton.
Cottonin kohderyhmä oli määritelty suhteellisen tarkkaan. Tuisku sanoo kirjoittaneensa sitä ammattikoululaisille. Kilpailua oli aika vähän, ja myyntiluvut olivat sitä suurempia.
Jännitystä oli tuon ajan lukemistossa tarjolla vähän. Cottonilla oli halpa hinta ja sitä oli myös helppoa lukea. Kieli oli mehevää, vauhdikasta ja täynnä koukkuja.
Väitöskirjan “Serenadi G-ruudissa (siirryt toiseen palveluun)” Cottonista tehnyt Jouko Raivio pohtii väitöstyössään, että Cotton-artefaktin yksi tärkeä tarkoitus oli myydä itseään – ja vieläpä mahdollisimman paljon. Tällä tavalla Cotton turvasi paitsi oman olemassaolonsa, myös tyydytti koko kollektiivin tarpeita. Sarjan laaja levikki takasi kustantajan, kioskiyrittäjän, kirjoittajan, toimittajan, kirjanpainajan, myyjän ja asiamiehen menestyksen.
Cottonia kustantaneen Kolmiokirjan oman historiikin mukaan yhtiön vuodesta toiseen jatkunut ylämäki alkoi tasaantua vasta, kun tultiin 1970-luvun kynnykselle. Kilpailu kiristyi ulkomaisten käännöspokkareiden ilmestyessä yhä enemmän näyttämölle. Pian kustantajalla oli riesanaan muita suuria viihdekirjallisuuden kustantajia, kirjoittaa Jouko Raivio.
Jerry Cotton -sarjan synnytti aikoinaan saksalaisen viihdekustantamon johtaja Gustav Lubben. Jännitysviihteen veteraanit veivät ideaa eteenpäin. Ensimmäinen Cotton nähtiin saksalaisessa rikosromaanisarjassa jo 1950-luvulla. Cotton voi hyvin ja paisui suosioon juuri Saksassa, missä sillä oli jopa yli sata kirjoittajaa.
Jerry Cottonit olivat Saksassa tyyliltään paljon raisumpia kuin suomalaiset. Niissä oli esimerkiksi seksiä ja verta paljon estottomammin kuin hienotunteisemmissa suomalaisissa. Suomessa Cottoneita kirjoitti moni muukin Seppo Tuiskun lisäksi.
Cotton ei palaa
Seppo Tuisku sanoo kirjoittaneensa viimeisen juttunsa 1990-luvun alussa, kirjoituskoneella. Hän kertoo aina kirjoittaneensa vain kirjoituskoneella, koska sen rätinä oli mukavaa.
Hän kertoo, että Jerry Cottonin hautaaminen tuntui lopussa jopa hyvältä. Hän sanoo, ettei mikään lämmittämällä onnistu, koskaan.
– Mitä pirua sitä mitään maailmassa uudelleen henkiin herättämään? Mitä vanhoja vainajia muistelemaan? Jerry Cottonin olen haudannut jo kauan sitten.
