"Äiti, sitten kun minä kuolen, haluan kuolla sinun käsivarsillesi" – Tiina Piippo toteutti sairaan lapsensa toiveen

– Reetta kirjoitti tarinoita jo ennen kun hän osasi lukea, yöunet jäivät vähälle, kun löytyi muutakin tekemistä kuin nukkuminen. Reetta oli myös äärettömän vahvatahtoinen. Hänen kanssaan on käyty monenlaiset taistelut. Mutta ilman sitä luonnetta ei hän olisi niin pitkään jaksanutkaan.

Reetta kuoli 10 kuukautta sitten sairastettuaan kuusi vuotta leukemiaa. Hän oli 13-vuotias. Kuuteen vuoteen sisältyi myös terveitä jaksoja, mutta leukemia uusi neljä kertaa.

Avaa kuvien katselu

Viimeiset seitsemän vuotta ovat olleet raskaat koko Piipon perheelle. Päällimmäisenä perheen äidin mielessä on nyt helpotus. Helpotus siitä, että Reetta on päässyt haudan lepoon eikä joudu kärsimään enää. Eikä perheen tarvitse elää kokoaikaisessa epätietoisuudessa.

– Se on aika huikea olotila, ettei tarvitse pelätä. Enää meillä ei ole epätietoisuutta, että miten tässä käy. Me tiedämme, miten tässä kävi, Tiina toteaa.

Tiina kertoo, että Reetta opetti koko heidän perheelleen paljon. Tärkein opetus oli se, kuinka kohdata vaikeudet lannistumatta.

Vuonna 2011 Reetta oli ensimmäisessä kantasolusiirrossa Helsingissä. Sädehoitojen seurauksena kaikki Reetan limakalvot paloivat sisältä päin. Ja kun uusi kantasolu lähti itämään, aiheutti myös se valtavaa kipua.

– Reetta silloin sanoi minulle, että äiti voinko minä koskaan unohtaa näitä kipuja. Mitä tuohon pystyy vastaamaan?

Jälkeenpäin Tiina kertoo kysyneensä Reetalta, mikä oli pahinta reissussa. Tytön vastaus yllätti hänet täysin.

– Hänen mielestään pahinta oli se, että piti olla samassa huoneessa koko ajan ja että kerran viikossa otettiin pumpulitikulla nielunäyte kurkusta. Se oli mielestäni ihailtava tapa suhtautua niin vaikeaan asiaan.

Vuonna 2015 Reetta oli jälleen syövätön. Ilo siitä ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun Reetalla todettiin aivovaurio, jonka seurauksena hän menetti puhe- ja liikuntakykynsä.

– Lääkärit olivat jo sitä mieltä, että toivoa ei ole. Että Reetan kaikki älyllinen toiminta on loppunut ja meidän olisi syytä jättää tytölle hyvästit.

Tiina ei kuitenkaan uskonut lääkäreitä.

– Kyllä minä lapseni katseen tunnistin. Ja kun ylilääkäri pyysi Reettaa puristamaan kättään, hän teki niin. Edellisenä päivänä puhuttiin saattohoidosta ja seuraavana päivänä aloitettiinkin kuntoutus.

Avaa kuvien katselu

Tiina asui yötä päivää Reetan kanssa sairaalassa. Käytti tyttöä pihalla kaksi kertaa päivässä, satoi tai paistoi. Marraskuun lopussa Tiina sai idean. Hän halusi viedä Reetan jouluksi kotiin.

– Lääkärit olivat sitä mieltä, että olen ihan hullu, ja sanoivat, ettei se niin vaan onnistu. Minä totesin, että ei niin, mutta meillähän on kuukausi aikaa järjestää asia.

Hoitohenkilökunta alkoi yhdessä Tiinan kanssa miettimään, miten kotiin pääsy onnistuisi. Tiinalle opetettiin lääkelaskut ja muut huoltotoimenpiteet. Reettaa alettiin vieroittamaan morfiinista.

16. päivä joulukuuta Tiina ja Reetta pääsivät sairaalasta kotiin.

– Sairaalassa sanottiin, että ette te tule joulua näkemään, eläkää täysillä.

Perhe vietti sukujoulun Tiinan lapsuudenkodissa. Paikalla olivat Tiinan sisarukset, kaikki läheisimmät ihmiset.

– Minulla oli niin voittajaolo. Minulle jouluaatto oli sellainen etappi, että kunhan edes siihen asti Reetta selviäisi.

Reetta näki joulun. Ja seuraavan kevään ja kesän. Tyttö ei palannut enää sairaalaan, ja kotona Tiina alkoi systemaattisesti pienentämään Reetan lääkemääriä.

– Se lääkepaletti oli ihan hirveä, mikä siihen tyttöön meni. Aamulla kun Reetta heräsi, hänet pumpattiin täyteen kolmiolääkkeitä, neljää viittä erilaista. Mietin, että jos minä itse vetäisin sellaisen lääkearsenaalin, niin olisiko minulla älyllistä toimintaa ja kuinka kirkas minun katseeni olisi.

– Aivovauriolle ei ollut olemassa hoitoa tai parantavaa lääkitystä, siksi uskalsin lähteä vähentämään lääkitystä, Tiina kertoo.

Pikkuhiljaa Reetta alkoi elävöitymään lääkemäärien pienentyessä. Hän alkoi taas nauramaan, puhumaan muutamia sanoja ja syömään, vaikka lääkärit olivat aiemmin sanoneet, että Reetta ei tulisi enää koskaan nielemään.

Viimeisen elinvuotensa Reetta oli täysin toisten autettavissa. Tiina kertoo, että se tuntui pahalta etenkin siksi, että Reetta oli ollut aiemmin hyvin toimelias ja itsenäinen.

– Mutta vielä siinäkin vaiheessa pyrimme löytämään ne hyvät asiat. Veimme Reettaa uimahalliin ja paljuun ja saunottiin. Invataksilla kävimme shoppailureissuilla.

Piipon perheelle surutyö kesti kuusi vuotta. Akuutti suruvaihe oli etenkin Reetan viimeisimpänä elinvuotena, jolloin hänen vointinsa huononi huomattavasti. Tiinan tapana käsitellä surua on ollut maalaaminen ja tanssiminen. Ylipäätään tehdä asioita jotka tuovat hyvän olon.

– Reetta kuoli syyskuussa ja olin jo lokakuussa tanssikursseilla. Olen saanut hirveästi myönteistä palautetta siitä. Mutta sitten on tullut sellaisiakin kysymyksiä, että joko sinä unohdit, että mitä tapahtui.

Avaa kuvien katselu

Reetan hautajaisissa toivottiin, että vieraat pukeutuisivat värikkäisiin vaatteisiin. Tiina itse pukeutui Reetan kuoleman jälkeen aina kirkkaan punaiseen takkiin.

– Reetta mietti aina, että minkä värisen päivän minä tänään valitsen. Joten minäkin olen pyrkinyt välttelemään mustia päiviä. Jos minä saan väreistä voimaa ja energiaa, niin miksi minä itseltäni sen poistaisin?

Psykoterapeutti Piritta Pitkäsen mukaan surutyö on tavattu jakaa neljään vaiheeseen: shokki-, reaktio-, käsittely-, ja sopeutumisvaiheeseen. Hän sanoo, että on yhtä monta tapaa surra kun on surijaa, ja esimerkiksi perheenjäsenet voivat surra hyvin eri tavoin ja eri tahtiin.

– Kunkin suhde menetettyyn on ollut erilainen, mikä vaikuttaa myös siihen surun käsittelyyn. Suruhan on hyvin henkilökohtainen kokemus. Toisille on luontevaa puhua, toiset purkavat surua musiikin kautta tai vaikka maalaamalla, luonnossa kulkemalla tai muuten olemalla toimeliaita.

Se miksi joillakin on tarve kritisoida toisen ihmisen tapaa surra, voi johtua Pitkäsen mukaan useista eri asioista. Yksi niistä on se, että meillä on yleisesti vallitsevia käsityksiä siitä, kuinka surutyötä tulisi tehdä tai minkälaiset asiat surevan ihmisen kohdalla olisivat sallittuja.

– Ihmiset asettavat erilaisia määreitä surun toteuttamiselle tai surutyön näkymiselle. Kriittisyyden taustalla voi olla myös se, ettei ole omakohtaista kokemusta surutyön tekemisestä, jolloin sellainen armollisuus toisen surutyön tekemistä kohtaan on vaikeampaa.

Se, että Reetta tulee mitä luultavammin kuolemaan leukemian seurauksena, oli tiedossa koko perheelle pitkään. Myös Reetalle. Hän oli nähnyt vuosien saatossa useiden sairaalakavereidensa kuolevan samaan sairauteen.

Vuoden 2014 keväällä Reetta sai lääkäriltään uintiluvan. Viimeiset neljä vuotta uiminen oli ollut pannassa, joten Piipon perhe päätti ostaa paljun, jotta Reetta saisi uida niin paljon kuin sielu sietää.

Eräänä toukokuisena päivänä Reetta ilakoi paljussa. Kesken sukelluksen hän nousi pintaan ja huusi äidilleen: "Äiti sitten kun minä kuolen, niin haluan kuolla sinun käsivarsillesi."

– Ajattelin, että sitten kun se on ajankohtaista, minä lunastan sen lupauksen.

Loppuaikoina kaikki Reetan kuolemaan liittyvät asiat alkoivat olla hyvin selvät. Hahmoteltu päässä.

– Reetan kuolinilmoituskin oli ihan valmiiksi mietitty omassa päässä. Ainoastaan päivämäärä puuttui. Sitä asiaa oli prosessoinut jo niin pitkään.

Reetalla on kaksoissisko. Kaksosena eläminen ärsytti Reettaa aika ajoin. Kun kaikki on yhteistä: ystävät, vaatekaappi ja syntymäpäivät. Reetta toivoikin, että hän saisi ihan ikiomat juhlat. Niitä juhlia hän suunnitteli hartaasti tarjoiluja ja värimaailmaa myöten.

– Ne juhlat olivat hautajaiset. Tiesin että Reetta haluaa sinne juustokakkuja ja lohikeittoa ja oliivileipää hänen omalla reseptillään tehtynä. Tiesin, että hän haluaa oranssikeltaiset kattaukset.

– Minulle Reetan hautajaisten järjestäminen oli viimeisten hyvien pirskeiden järjestäminen tytölle. Ja hän oli itse ne suunnitellut.

Jälkeenpäin eräs lääkäri sanoi Tiinalle, että onneksi te päätitte lähteä jouluksi kotiin. Ilman Tiinan vakaata tahtoa kotiin pääsemiseksi Reetta olisi luultavasti viettänyt viimeisen elinvuotensa sairaalassa. Nyt sairaalassa olon ajaksi jäi 26 tuntia, Reetan viimeiset elintunnit.

– Onneksi lähdettiin kotiin. Sairaalassa usein nähdään helposti vain oire ja siihen määrätään lääkkeet. Kotona nähdään persoona ja tuetaan sitä.

Avaa kuvien katselu

Tiina kertoo, että Reetan kuoleman jälkeen hän tunsi syvää huojennusta ja helpotusta Reetan puolesta. Se on aiheuttanut joissakin ihmisissä närkästystä.

– Sellaiset kritisoivat, jotka eivät ole tällaista eläneet. Kun olen jutellut syöpään kuolleiden omaisten kanssa, niin kyllä helpotus on näissä piireissä erittäin yleistä ja sallittua.

Tiina kertoo hyväksyneensä Reetan kuoleman hyvin.

– Lapsellani ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kuolla, kaikki apu oli annettu, mitä saatavilla oli. Mutta olisin minä Reetan halunnut pitää.

Helpotuksen lisäksi Tiina tunsi ikävää. Aluksi ikävä kohdistui menneeseen, yhteisiin hetkiin, jotka eivät tule enää takaisin. Nyt Tiina ikävöi enemmänkin asioita, joita he eivät saaneet kokea.

– Olin luvannut Reetalle, että vien hänet pyörätuolilla tanssimaan. Ajattelin, että kun tyttö täyttää kahdeksantoista, niin vedän kaikki festarit hänen kanssaan. Että mahdollistan hänelle kaiken sen. Nykyään suren niitä asioita, joita emme voi tehdä yhdessä.

Moni miettii, mikä on oikea tapa surra. Tiinan mielestä ei ole oikeaa tapaa. Hänellä toimii se, että hän kohtaan kaikki tunteet mitä tulee vastaan.

– Se ei kummene sillä, että kieltäisin todellisuuden tai jättäisin asiat kohtaamatta. Jos itkettää, niin silloin itken, ja jos naurattaa, niin sitten nauran.

Psykoterapeutti Piritta Pitkänen sanoo, että surun kohtaaminen on äärettömän tärkeää, jotta elämä voi jatkua menetyksen jälkeen. Hänen mukaansa suru on henkinen ja fyysinen prosessi, joka vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti.

– Jos surutyötä siirtää tai jos se jää käsittelemättömäksi, niin ihmiselle saattaa tulla fyysisiä oireita, joiden vuoksi usein hakeudutaan lääkärille tai haetaan muuta ammattiapua.

Pitkänen muistuttaa, että kukaan ei surulta elämänsä varrella välty, mutta kun surutyö etenee ja tasapaino uuteen elämään alkaa hiljalleen löytyä, niin menetyskin muuttuu kauniiksi muistoiksi.

– Katkeruus on aika tyypillinen surun alkuvaiheessa. Saattaa kestää pitkäänkin, että katkeruus saa kiitollisuuden sävyjä eletyistä hetkistä. Sitten ollaan surutyön kanssa jo pitkällä, kun osataan olla kiitollisia niistä eletyistä hetkistä, joita on saatu menetetyn kanssa.

Reetta Piippo oli perheensä ilona 13 vuotta. Siihen aikaan mahtui paljon onnellisia hetkiä ja rakkautta.

Syyskuussa 2016 Tiina sai toteuttaa Reetalle tekemänsä lupauksen. Reetta sai kuolla hänen syliinsä.