Kolme vuosikymmentä sitten nuori arkeologi Jan Fast ohjasi harrastaja-arkeologeja kivikautisilla kaivauksilla Vantaan Jokiniemessä. Viime kesinä hänen johdollaan on kaivettu Hangon Tulliniemessä, jossa oli toisen maailmansodan aikainen saksalaissotilaiden kauttakulkuleiri.
Aikahyppy esihistoriasta 1940-luvulle on kuusi tuhatta vuotta, ja Jan Fastin omassa elämässä väliin on mahtunut vaihto toiseen ammattiin. Nyt hän tekee väitöskirjaa Tulliniemen saksalaisleiristä ja on muutoinkin hyvin kiinnostunut konflikti- eli sotahistoriallisten kohteiden arkeologiasta.
– Hanko on aina ollut puolustuksellisesti hyvin tärkeä alue, oikeastaan Suomen strateginen nurkka. Sen takia siellä on poikkeuksellisen paljon sotajätteitä eri ajoilta ja historiallinen spektri on valtavan laaja, Fast kertoo.
Vanhimmat jäänteet ovat Gustavsvärnin saaren eli Kustaanvarustuksen linnoituslaitteita 1700-luvulta ja uusimmat Neuvostoliiton puolustusvarustuksia jatkosodan aikana.
Historiallisen ajan kaivauksille on ollut selvä sosiaalinen tilaus.
Jan Fast
– Kun itse olin tehnyt pelkästään esihistoriallisia kaivauksia yli 20 vuotta, tai kohta 30, ja tartuin sitten tähän historialliseen aikaan, oli mielenkiintoista todeta, että kiinnostus tähän aiheeseen olikin suurempaa kuin kivikauteen.
Kaivauksille ilmoittautuneita vapaaehtoisia on ollut paljon enemmän, ja myös rahoitus on ollut huomattavasti helpommin järjestettävissä, Fast kertoo.
Vapaaehtoisilla on paljon asiantuntemusta
Fastin mukaan yksi syy kiinnostukseen on ollut kaivausten yhdistäminen koulun historianopetukseen. 1900-luvun sotahistoriaa ja -arkeologiaa on helpompi nivoa opetukseen kuin kivikauden arkeologiaa. Niinpä Hangon kaivauksille on osallistunut myös lukiolaisia.
Historiallisen ajan kaivauksille on ollut selvä sosiaalinen tilaus, Fast summaa.
Hankoon kaivamaan on ilmoittautunut paitsi enemmän, niin myös hieman erilaisia ihmisiä kuin kivikautisille kaivauksille. Sellaisilla arkeologi on Fastin mukaan ehkä enemmän auktoriteetti kuin konfliktiarkeologiassa.
– Monet ovat erikoistuneet sotahistoriaan. Kuopan puolelta löytyy hirvittävästi maailmansodan asiantuntemusta, ja joukossa on jopa hyvin pitkälle edenneitä sotahistorioitsijoita. Heillähän on tietysti valtavasti juteltavaa. Kaivauksilla käydään hyvinkin intensiivisiä keskusteluja.
Oma kiinnostus arkeologiaan syttyi juuri Hangossa
Jan Fastin päätyminen arkeologiksi ja juuri Hangon sota-arkeologisten kaivausten johtoon on hänen mukaansa pitkä tarina.
– Oma lapsuuteni oli Hangossa. Jo pikkupoikana, seitsenvuotiaana, tutkin innokkaasti näitä sodanaikaisia jäännöksiä. Voi sanoa, että sieltä innostukseni arkeologiaan oikeasti lähtikin.
Arkeologiaksi hän ei osannut sitä vielä kutsua, ei ennen lukion viimeistä luokkaa, jolloin hän sattui lukemaan koulun kirjastossa Hangon kesäyliopiston esitteen.
Vielä yliopistossakin hän opiskeli pari ensimmäistä vuotta historiaa ennen kuin tajusi, että arkeologia on jotakin, jota voi oikeasti tehdä työkseen.
Ajatus vahvistui ensimmäisillä kaivauksilla, Helsingissä nykyisen Myyrmannin kauppakeskuksen kohdalla, jossa kivikaudella sijaitsi suuri asuinpaikka. Fast kuvailee lähtöä aikamoiseksi nuorelle arkeologinplantulle, sillä alueelta löytyi erittäin harvinaisia punamultahautoja.
Yleisökaivauksista tuli yhteisökaivauksia
Arkeologisille kaivauksille hakeutuvien vapaaehtoisten syyt näyttävät muuttuneen internetaikana. Hangon kaivauksille on tullut paljon sellaisia, jotka ovat vain sattuneet lukemaan niistä, Jan Fast kertoo.
– Yhä enemmän myös haetaan henkilökohtaisia elämyksiä. Harrastaminen ei enää ole niin yhteisöllistä.
Hassua kyllä, harrastaja- tai yleisökaivausten nimestä on tässä välissä tullut englantilaisittain juuri "yhteisökaivaukset".
Fast muistaa uransa alkupuolelta yhden aivan erityisen yhteenliittymän, Ango-yhdistyksen. Harrastajat perustivat sen 1990-luvulla siltä varalta, ettei Vantaan Jokiniemen kivikautiset kaivaukset osana esihistorianäyttelyään aloittanut tiedekeskus Heureka olisikaan kiinnostunut jatkosta.
– Jokiniemen kaivauksen hengessä oli silloin jotakin, joka oli niin iso juttu, että se tarttui laajaan porukkaan. Sellaiseen en ole sittemmin törmännyt, enkä usko, että törmäänkään.
Harva kaivaa useammin kuin kerran
Angolalaiset palasivat kaivauksille kesä toisensa jälkeen, ja Jokiniemen kaivaukset olivat Fastin mukaan mittakaavaltaan ainutlaatuiset silloin ja sen jälkeenkin.
Nykyisin hyvin harva tulee uudestaan, Fast kertoo. Hangossa on ollut tänä kesänä kaivamassa satakunta ihmistä. Viime vuonna heitä oli lähes saman verran. Samoja ihmisiä joukossa oli tänä vuonna vain pari.
– Ihmiset ovat hyvin tyytyväisiä ja sanovat, että oli tosi kivaa, mutta seuraavaksi kesäksi on jo muita juttuja.
Kaivauksista on tullut kaupallista toimintaa
Kaivaukset ovat muuttuneet myös niin, että yhä useammin niistä vastaavat arkeologien perustamat kaupalliset yritykset. Rakennusyhtiöt kilpailuttavat niillä tutkimuksia, joita maankäyttö edellyttää.
– Se on johtanut siihen, että yritys, jolla on edullisin tarjous, saa kaivauksen järjestääkseen. Vielä on paljon tehtävää, että homma toimisi kunnolla. Eihän ole tarkoituksenmukaista, että arkeologit polkevat toistensa tarjouksia.
Suomen arkeologisella seuralla on laatuvaatimukset ja Museovirastolla ohjeet sille, miten kaivaukset tulee tehdä, eikä Jan Fast usko, että niitä rikkova yritys olisi pitkäikäinen. Tällä hetkellä eletään kuitenkin murroskautta.
– Homma hakee muotoaan ja kuviotaan. Ilmaistyövoiman käyttöön puolestaan liittyvät sellaiset kysymykset kuin työnantajalta edellytetyt vakuutukset.
Kyseenalaisena Fast pitää myös sitä, että yritys voisi laskea urakkatarjouksensa budjetin ilmaistyövoiman varaan. Se johtaisi järjettömään hintakilpailuun, hän sanoo.
Motivaatio hiipui mutta löytyi uudelleen
Jan Fast johti 1990-luvulla monia muitakin yhteisökaivauksia pääkaupunkiseudulla, mutta 2000-luvun alussa hän aikansa ei enää riittänyt. Muualla Suomessa toiminta kuitenkin kasvoi ja kehittyi juuri niihin aikoihin, hän muistuttaa.
Fast kertoo, että hänen oma kiinnostuksensa arkeologiaan sellaisena kuin hän oli sitä tehnyt, alkoi hiipua. Hän kouluttautui erityisnuorisotyöntekijäksi ja oli siinä työssä päätoimisesti yli kuusi vuotta.
Kun hän sitten päätti palata entiseen ammattiinsa, hän koki tehneensä niin paljon esihistoriallisia kenttätöitä, että hänen piti ehdottomasti löytää työhönsä uusi kulma motivoidakseen itseään.
– Silloin tuli yhtäkkiä mieleen tämä Hanko ja Hangon historia. Sotahistoria minulla on kulkenut sivussa koko ajan opinnoissa ja muutenkin.
Yksi uutta intoa antanut tekijä oli sosiaalinen media, joka antoi mahdollisuuden kertoa arkeologiasta ulospäin. Jan Fastilla on oma blogi, jossa hän kertoo työstään ja löydöistään.
Konfliktiarkeologiasta uusi työsarka
Konfliktiarkeologien vähäisyys on antanut Fastille myös uudenlaisen tehtävän: hän on alkanut kouluttaa uusia osaajia.
– Meillä alkaa olla kuuden hengen tiimi, jossa jokaisella on oma osaamisensa. Tällä porukalla sitten toivottavasti vuonna 2020 lähdetään jonnekin muualle päin Suomea. Keskityn nyt tähän, myös siihen, miten yhteisöllisyyttä voisi tässä arkeologian muodossa kehittää.
Fast muistuttaa, että kohta tulee täyteen sata vuotta, jolloin ainakin osasta toisen maailmansodan aikaisista jäänteistä tulee suojeltuja muinaismuistoja. Niiden tutkimusmetodiikka ja suojeluperusteet olisi hyvä selvittää ennen sitä, hän sanoo.
Toisin kuin kivikautisissa löydöissä, huomioon on otettava sellaisia asioita kuin hautarauha ja mahdolliset yhä vaaralliset räjähteet.
On aika motivoitunut olo.
Jan Fast
– Työssä tarvitaan osaamista, joka liittyy mahdollisten ihmisjäänteiden löytymiseen, ja metallinetsijää, joka on erikoistunut näiden aikojen jäännöksiin. Tietysti tarvitaan yhteistyötä puolustusvoimien ja poliisihallinnon kanssa.
Kaikki pitää luoda vähän kuin tyhjästä, mutta melkein nollasta aloittaminen on innostavaa, sanoo Jan Fast. Esihistoriaakaan hän ei ole hylännyt: runsaan viikon päästä alkavat Kemiön saarella kaivaukset isolla alueella, jossa asuttiin aivan kivikauden lopussa ja pronssikauden alussa.
– Näitä paikkoja on tutkittu Suomessa hyvin vähän. On aika motivoitunut olo.