Kouvolalaisen omakotitalon pihalla kasvaa rehevä morsiusangervo, jonka oksista osa on kaluttu paljaaksi. Syyllinen lehtikatoon löytyy läheltä. Oksien varassa keikkuu kaksi ruokailevaa syreenikiitäjän toukkaa. Perhosharrastaja Tuomo A. Komulainen katselee toukkia innoissaan.
– Tarpeeksi lehtiä syötyään toukat kaivautuvat maahan ja koteloituvat. Seuraavana kesänä kotelosta kuoriutuu aikuinen syreenikiitäjä, Suomen suurin perhonen. Aikuinen yksilö elää muutaman viikon.
Esikouluikäisestä perhosia harrastanut Komulainen haluaa korostaa, ettei perhosten perässä tarvitse välttämättä lähteä kotipihaa kauemmas. Oikeilla tekniikoilla ja havainnointitavoilla kotipihassaan voi kohdata runsaasti lajeja.
– Puutarhaan tulee varmasti perhosia, jos sinne istuttaa hyviä perhoskasveja. Esimerkiksi syyssyreeniä, punalatvaa, punatähkää ja syysleimukukkaa istuttamalla pihalleen voi houkutella amiraaleja, ohdakeperhosia, nokkosperhosia, neitoperhosia ja sitruunaperhosia.
Kotikalja ja saunan verannalle unohtuneet hikisukat houkuttelevat näitä lajeja.
Tuomo A. Komulainen
Perhosille voi perustaa ruokintapaikan. Hiivalla, fariinisokerilla ja hedelmäsokerilla käytettyä nestettä voi imeyttää pesusienen paloihin ja ripustaa niitä puiden oksiin. Öisin syötit voivat olla niin täynnä yöperhosia, ettei syöttiä näy lainkaan.
– Perhoset syövät mielellään myös käyneitä hedelmiä. Häiveperhoset ja haapaperhonen viehättyvät makeista, käyneistä hajuista. Esimerkiksi käynyt kotikalja ja saunan verannalle unohtuneet hikisukat houkuttelevat näitä lajeja.
Perhosia voi houkutella ultraviolettisäteilyä tuottavalla elohopea- tai sekavalolampulla. Useimmiten valo saa esiin yökkösiä ja mittareita.
– Kerrostaloasunto ei estä perhosharrastusta. Perhoset löytävät jopa kuudennen kerroksen parvekkeelle valon perässä. Valon houkuttelemia perhosia voi valokuvata tai kerätä purkkiin.
Mahdoton tavoite
Keräily, valokuvaus ja toukkien kasvattaminen ovat tyypillisimmät perhosharrastuksen muodot. Keräilijät laittavat kiinniottamansa perhoset myrkkypurkkiin, jonne ne kuolevat. Kuollut perhonen preparoidaan kokoelmayksilöksi. Perhonen kiinnitetään neulaan ja levitetään auki tarkastelun helpottamiseksi.
– Jokaisen yksilön neulaan liitetään etiketti, josta käyvät ilmi sen tiedot, kuten pyydystysaika ja -paikka. Tämä tekee mielestäni keräilystä perustellumpaa. Havainnot on hyvä tallentaa valtakunnallisiin perhostietokantoihin.
Vuosien aikana Komulainen on ehtinyt kerätä noin 600 Suomessa esiintyvistä 2600 perhoslajista. Tavoitteena on kartuttaa mahdollisimman laaja kokoelma.
– Keskityn erityisesti Suomen suurperhosiin, joita on noin 1000 lajia. Ideaalitilanne olisi, että kaikista perhosista olisi mallikappale kokoelmassa. Yksikään harrastaja ei kuitenkaan koskaan tule pääsemään siihen, sillä osa perhosista on rauhoitettuja ja osa on tavattu Suomessa vain satunnaisesti. Idea onkin siinä, ettei tavoitetta voi saavuttaa, mutta sitä kohti voi pyrkiä yhä aktiivisemmin.
Oman kotikaupungin lajisto tulee vuosien harrastamisen aikana tutuksi ja uusia lajeja on vaikea löytää.
– Kokoelmaa voi kartuttaa tekemällä reissuja uusille alueille. Esimerkiksi Ahvenanmaalla, Lounais-Suomessa ja Lapissa on aivan omat lajistonsa.
Useat aiemmin lähinnä Etelä-Suomessa esiintyneet perhoslajit ovat muutaman vuosikymmenen aikana liikkuneet pohjoisemmaksi. Ilmiön taustalla on ilmastonmuutos.
Suomen perhoskanta muuttuu
Perhoskanta vaihtelee vuosittain. Esimerkiksi vähäluminen talvi vaikuttaa perhoskantaan, sillä lumipeite on tärkeä suoja maahan koteloituville perhosille. Perhoset kärsivät myös viileästä alkukesästä. Vuositason vaihtelu ei kuitenkaan vaikuta kokonaisuuteen merkittävästi.
– Perhoset eivät ole kokonaisuutena vähentyneet, vaan ennemminkin lisääntyneet. Muutamat lajit ovat harvinaistuneet ja osa on vetäytynyt kohti pohjoista. Ilmaston lämpenemisen myötä Suomeen on kuitenkin tullut valtavasti uusia mielenkiintoisia lajeja, esimerkiksi häiveperhonen ja pikkuhäiveperhonen, Komulainen toteaa.
Osalla perhosista on luontainen vaellustaipumus ja niille on ominaista liikkua pitkiä matkoja. Ilmastonmuutos ja kasvukauden piteneminen houkuttelevat Suomeen perhosia esimerkiksi Afrikasta. Näiden lajien ei katsota kuuluvan Suomen vakinaislajistoon.
Ilman loisia perhoset lisääntyisivät räjähdysmäisesti ja täyttäisivät maailman.
Tuomo Komulainen
Perhoset hyötyvät ihmisten istuttamista ravintokasveista. Ihminen voi kuitenkin tehdä toiminnallaan perhosille myös hallaa.
–Elinympäristöjen pusikoituminen tai niiden paikalle rakentaminen uhkaa perhosia, sillä perhoset tarvitsevat riittävästi tilaa lentää. Esimerkiksi Kouvolan Sarkolan ja Kankaronmäen niityillä eli 90-luvulla paljon ketokultasiipiä. Laji on havaintojeni mukaan hävinnyt näiltä alueilta pusikoitumisen myötä.
Perhoset voi saada palaamaan alkuperäisille elinpaikoilleen niittämällä. Ketomainen ympäristö ja luonnonkukat ovat perhosten mieleen. Sopivan elinpaikan lisäksi riittävän lämmin, aurinkoinen ja sopivan kostea sää on perhosille tärkeää.
Perhosilla on omat loislajinsa, jotka säätelevät perhoskantaa voimakkaasti. Loinen munii perhosen toukkaan oman munansa. Kehityttyään loinen alkaa syödä toukkaa hitaasti sisäpuolelta.
– Kotelosta kuoriutuu perhosen sijasta loinen, joka alkaa etsiä uutta uhria. Ilman loisia perhoset lisääntyisivät räjähdysmäisesti ja täyttäisivät maailman.
Perhoskantaa verottavat myös hyönteissyöjälinnut, kuten västäräkki.