Kellosepän työpaja on jännittävä paikka.
Kaikkialla raksuttaa, naksuttaa ja kumahtelee, matalammin tai kirkkaammin. Jokaisen kellon sointi on erilainen. Erilaiset pieneenkin näpertelyyn tarvittavat työvälineet ovat hallitussa järjestyksessä. Takahuoneesta löytyy kauniita vanhoja sorveja, joilla kellojen hammasrattaita pystytään valmistamaan.
Tämä on Seppo Tienhaaran paja Karijoella, Etelä-Pohjanmaalla.
Tienhaara on viimeisen päälle ammattitaitoinen kelloseppä. Lisäksi hän myös tuntee könninkellot varsin hyvin. Könninkellot ovat kellojen aatelia, joita useat Könnin sukupolvet valmistivat Ilmajoella 1700-luvulta 1800-luvun loppupuoliskolle.
– Kellomuseon asiantuntijan Veikko Ahoniemen kanssa ollaan käyty sadoissa tuvissa pitkin Suomea ja käyty katsomassa könninkelloja, kuunneltu historiaa ja tarinoita, ja tutkittu niitä, myöntää Tienhaara.
Könnien laatutuote Ilmajoelta
Etenkin eteläpohjalaiset tuntevat könninkellon sinä isona kaappikellona, joka seisoi tuvan seinustalla ja kumahteli tunnin välein tutusti ja turvallisesti. Tosin seitsemänviisarinen kumahtelee jopa vartin välein.
Mutta könninkello ei ole kaappi – kuoret – vaan niiden sisällä oleva koneisto. Kaappeja tekivät puusepät, joskus talon isännät itse. Könninkellon aitouden voi tunnistaa vain katsomalla sen sisälle, koneistoon.
Huonoa työtä ei iljetty päästää käsistään
Seppo Tienhaara, kelloseppä
Se, mikä tekee könniläisestä erityisen, on työn jälki. Näin vakuuttaa kelloseppä Tienhaara.
– Oma tyyli, oma malli, työn taso ja laatu. Se on semmonen brändi, huonoa työtä ei ole iljetty päästää käsistään. On tehty niin, että on aina kehdannut sano, että olemme tämän tehneet, selittää Tienhaara ja esittelee yhtä pajassaan olevaa hyvin siistiä 200-vuotiasta koneistoa.
– Heillä oli myös omat sekoitukset pronssia ja tinaa, ja siitä tulee se kesto, lisää Tienhaara.
Kaappikellojen koneiston lisäksi Könnit tekivät myös tornikelloja, pöytäkelloja ja taskukelloja. Tunnetuin Könnin tekemä tornikello näyttää aikaa Valtioneuvoston linnassa. Se asennettiin vuonna 1822.
Seitsenviisarinen - älykello
Könnit tekivät satoja satoja, ehkä jopa tuhansia kelloja sadan vuoden aikana. Se tarkoittaa lähes teollista tuotantoa – aikana, jolloin Suomi ei ollut vielä edes teollistunut. Ja aikana, jolloin valot olivat huonot ja välineet piti keksiä itse.
Itse keksittiin juuri könniläisten upein taidonnäyte, aikansa älykello, tarkkuuskello, "seitsemänviisarinen". Sitä valmistettiin Tienhaaran arvion mukaan vain 7-8 kappaletta.
Seitsemänviisarinen mittaa sekunnit, minuutit, tunnit, viikonpäivät, kuukaudet, kuukauden päivät ja kuun asennot. Se tietää, montako päivää kuussa on. Se on uskomaton tekninen taidonnäyte: se siis tietää jopa sen, että helmikuussa on vähemmän päiviä kuin muissa. Ainoastaan karkausvuotta se ei tunnista.
Lisäksi kellon heilurissa on lämpötasauskompensaatio.
– Se on vaatinut valtavasti ajattelutyötä ja teknistä toteutusta, sillä se huomioi lämpötilaerot. Käynti pysyy tasaisena, vaikka tuvassa olisi välillä lähes pakkasta ja taas lämmittämisen jälkeen yli kaksikymmentä astetta. Tämmöisessä seitsenosoittimisessa puhutaan vain muutaman sekunnin käyntipoikkeamasta kuukaudessa, kehuu Tienhaara.
Jos alkeellisemmat könninkellot saivat esikuvansa Kristiinankaupungin kautta Tukholmasta, seitsenviisarinen oli tosiaan ihan Könnien oma keksintö.
Mutta mistä aidon tunnistaa?
Luonnollista on, että hyvin myyneistä könniläisistä tehtiin myös kopioita ja väärennöksiä. Usein "könninnäköisen" kaapin sisältä löytyykin jokin ihan muu koneisto. Ammattimies näkee eron heti.
Päältä katsottuna aidon voi tunnistaa viisareista tai kellotaulun harsokankaasta. Koneiston oma tyyli ja työn huolellisuus ovat selvä merkki. Tienhaaran mukaan aitouden tutkiminen on samanlaista kuin tutkisi taideteoksia.
– On toki myös paljon oppipoikien tekemiä, eivätkä ne välttämättä ole sen huonompia, sanoo Tienhaara.
Seppo Tienhaara näyttää hohtavaa koneistoa, jonka hän on itse tehnyt. Vieressä on könninkellon koneisto 1800-luvulta. Eroa ei huomaa, mutta Tienhaara onkin tarkka ammattimies.
Tienhaaran haaveena on tehdä vielä itse seitsemänviisarinen alusta loppuun.
– Jokaiselle arvonsa tuntevalle kellosepälle seitsenviisarinen on unelma ja huippusaavutus, toteaa Tienhaara.
Lajinsa viimeinen?
Miksi sitten Könnien tuotanto loppui? Se taitaa olla surullisen tuttu tarina.
Könnien tuotanto päättyi 1860-luvulla, kun sekä Yli-Könnin että Ala-Könnin mestarit kuolivat muutaman vuoden sisällä. Kummallakaan ei ollut työn jatkajaa omassa perheessä. Toisella oli tyttäriä, joille oppia ei annettu eteenpäin ja toisella vielä pienet lapset.
– Myös maailma oli mennyt eteenpäin. Tuli niinsanottu kukkuvan kellon aika eli halvempia kelloja ulkomailta. Kun tuonti kasvoi, jokaisella oli mahdollisuus ostaa huokeampi kello, joten tällainen kallis käsityökello jäi, selittää Tienhaara.
Viimeinen Könnin sukuun kuuluva kellontekijä oli Felix Hautanen, joka teki kelloja Jalasjärvellä 1960-luvulle saakka.
Kelloseppä Seppo Tienhaarallakaan ei ole työn jatkajaa. Niitä seppiä, jotka osaavat vielä korjata könninkellon, löytyy vielä. Tekijöitä ei. Tienhaara taitaa olla ainoita. Könniläisen koneiston tekeminen on todellakin katoavaa kansanperinettä.
