Kun läheinen ihminen kuolee, elämään astuu suru. Niin on ollut ennen, ja niin on nyt. Sen sijaan tapa käsitellä kuolemaa on vuosien saatossa muuttanut muotoaan.
Aiemmin ihmisen kuolema kosketti koko kylää, ja vainajan saattaminen hautaan oli suorastaan yhteisöllinen tapahtuma. Kuolemaa ei pidetty millään lailla poikkeuksellisena, ja surevaankin osattiin suhtautua luontevasti. Lapsia ei suojeltu surulta.
– Oli esimerkiksi ihan normaalia, että lapset kulkivat mummojensa mukana hautajaisista toisiin, psykologi Soili Poijula kertoo.
Nykynuorten elämästä kuolema on Poijulan mukaan hyvin kaukana. Monelle aihepiirit ovat tuttuja lähinnä elokuvista ja median kautta.
– Nykyään surua ei välttämättä osata kohdata, vaan tunteet halutaan turruttaa esimerkiksi lääkkeillä, Poijula miettii.
Psykologin mukaan suru on hyvä asia: se kertoo siitä, että pystyt rakastamaan.
Netti ei tarjoa välttämättä olkapäätä
Nykypäivänä moni etsii tukea suruunsa netistä.
Soili Poijula suosittelee netin osalta suljettuja keskusteluryhmiä, joissa samankaltaisen tilanteen kohdanneet voivat jakaa kokemuksiaan. Avoimilla keskustelupalstoilla kommentointi voi olla epäasiallista, ja moni on jälkikäteen katunut avautumistaan.
– Netti voi olla epäempaattinen ja arvaamaton.
Poijula pitää tärkeänä, että ryhmissä on aidosti vertaisia ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman. Muuten niistä ei ole hänen mukaansa hyötyä.
Toisaalta kaltaisia voi olla vaikea löytää.
– Esimerkiksi nuorena leskeksi jääminen on Suomessa hyvin harvinaista.
Nykyihmisellä vähän turvaverkkoja
Myös erilaiset sururyhmät ovat suosittuja. Soili Poijula kuvailee ryhmiä kaupunkilaiseksi ilmiöksi.
– Maalla ihmisen elämänkaari on ollut näkyvissä, ja kuolema on koskettanut lähes kaikkia, joten vertaistukea on tullut luonnostaan.
Tarjolla on esimerkiksi seurakuntien ja järjestöjen sururyhmiä, joissa omaa kokemusta puretaan perinteisesti keskustelemalla. Sururyhmiä on tarjolla jopa lemmikkinsä menettäneille.
– Sururyhmistä on muotoutunut olennainen osa seurakuntien perustyötä, ryhmiä vetävä Oulun Karjasillan seurakunnan diakonissa Nina Niemelä kertoo.
Netti voi olla epäempaattinen ja arvaamaton.
Soili Poijula
Niemelän mukaan ryhmien suosio kertoo osaltaan siitä, että ihmisillä on lopulta aika niukat turvaverkostot. Monilla on myös tarvetta työstää suruaan puhumalla siitä uudelleen ja uudelleen, eivätkä kaikkien läheiset sitä jaksa, diakonissa sanoo. Valtaosa ryhmien osallistujista on 60 ikävuoden molemmin puolin olevia naisia.
Seurakuntien järjestämiin sururyhmiin kuuluu osana myös hengellisyys, joka voi olla joillekin este tilaisuuksiin osallistumiselle. Nina Niemelän mukaan tämä tiedostetaan myös seurakunnissa. Hengellisen osuuden määrä riippuu vetäjästä.
– Ryhmissä tuodaan esille toivon näkökulmaa, joka lähtee kristinuskosta.
Toiminnallinen ryhmä on uutta
Oulussa Oulujoen seurakunnassa kokeillaan syksyllä uutta toiminnallista sururyhmää, jossa osallistutaan yhdessä konserttiin, liikutaan seurakunnan ulkopuolella ja työstetään surua myös kätten töillä.
Sururyhmän vetäjä, Oulujoen seurakunnan kappalainen Satu Kreivi-Palosaari sanoo, että surua koetaan monella tavalla, ja siksi sen käsittelemiseenkin on useita tapoja.
– Käsillä tekeminen voi auttaa työstämään surua, ja myös konserttiin voi olla turvallisempaa lähteä yhdessä, Kreivi-Palosaari sanoo.
Oulussa useat seurakunnan järjestämät ryhmät ovat täynnä.
Mikä suru on normaalia?
Psykologi Soili Poijula on työskennellyt surevien ihmisten parissa pitkään. Hän kertoo, että tutkimusten mukaan arviolta puolet ihmisistä selviytyy läheisen kuolemasta hyvin.
Aikuisen ihmisen kohdalla surun katsotaan olevan normaalia, kun elämää pystyy katsomaan eteenpäin vuoden kuluttua kuolemasta. Lasten kohdalla aika on puoli vuotta.
Täydelliseen työ- ja toimintakyvyn palautumiseen on tutkittu kuluvan kaksi vuotta.
– Surutyö on hidasta, Poijula sanoo.
Osalle ihmisistä suru on niin vaikea kokemus, että he sairastuvat siitä. Soili Poijulan mukaan silloin puhutaan pitkittyneen surun häiriöstä.
Tutkimusten mukaan 10 prosenttia läheisensä menettäneistä ihmisistä sairastuu. Riskiryhmässä ovat etenkin läheisensä traagisen kuoleman kohdanneet henkilöt, kuten lapsensa menettäneet äidit.
