Urbaanin betoniviidakon syövereistä kummunnut, USA:n suurkaupungeissa syntynyt graffititaide rantautui Suomeenkin 80-luvulla breakdancen mukana. Taidemuodon keskiössä ovat olleet alusta lähtien kirjaimet ja tietenkin spraymaali.
Sinkan Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn kuratoinut graffititaiteiliija Jouni "Psyke" Väänänen innostui graffitista 90-luvun puolivälissä.
– Ryhdyin tekemään graffiteja ihan sen takia, että näin niitä ympäristössäni ja huomasin, että ne ovat paljon kivemman näköisiä kuin harmaat ja kylmät betonipinnat. Minua kiehtoi se, miksi ja kuka tällaisia maalaa ja osaisinkohan itsekin niitä tehdä.
Ensimmäiset graffitit Väänänen teki kahden bussiin kylkeen Tuusulan Hyrylässä sijaitsevalla romuttamolla.
– Veimme romuttamoyrittäjälle korillisen kaljaa ja maalasimme siellä sitten pari kolme vuotta. Antaessaan luvan yrittäjä ei tiennyt, että tulisimme vierailemaan siellä kymmeniä kertoja.
Graffiteille oli Helsingissä pitkään nollatoleranssi
Nyt Väänäsen eli Psyken suurikokoinen The Struggle Continues -teos koristaa Sinkan yhtä seinää. Maalauksen vasemmalla puolella on mystinen naishahmo, oikeaa puolta täyttävät kirjaimet. Väänäsen mukaan kyseessä on kokeilu, jonka suuntana on fotorealismi.
– Graffititöihin on tehty kirjainten yhteyteen tällaisia hahmoja, eli äijiä ja karoja, oikeastaan koko kyseisen kulttuurin olemassaolon ajan. Suurelle yleisölle tutumpia tosin ovat sarjakuvamaiset hahmot, Väänänen tarkentaa.
The Struggle Continues -teoksen nimi on otettu ruotsalaisen hip hop -yhtyeen Looptroop Rockersin kappaleesta, mutta se on myös viittaus graffititaiteen lähihistoriaan.
Esimerkiksi Helsingissä oli pitkään nollatoleranssi kaikenlaiselle katutaiteelle ja 1990-luvun lopulla lanseerattu Stop töhryille -kampanja sai päätöspisteensä vasta vuonna 2009, jolloin kaupunkiin perustettiin ensimmäinen laillinen graffitipaikka.
Jouni Väänäsen mukaan skenessä on edelleen avohaava, tai ainakin tuoretta arpikudosta.
– Ymmärrän kyllä, että väriä pitää laittaa sinne missä se on luvallista, mutta rangaistusten mittakaava suhteutettuna tehtyihin rikoksiin ei ole ollut kohtuullinen. Monelle graffititaiteilijalle tästä on tullut henkilökohtainen tragedia – korvauksia maksetaan edelleen.
Graffitijulkaisut veivät kuulusteluihin
Joidenkin mielestä nollatoleranssi prosessoi Suomeen nopeasti toteutettua ja omaleimaista graffitityyliä – eli vei taidelajia ilmaisullisesti eteenpäin. Toisten mielestä vaikutus oli päinvastainen.
– Itse edustan sitä koulukuntaa, jonka mukaan nollatoleranssin aiheuttama haitta oli varsin suuri. Suosin tyylillisesti keskieurooppalaista lähestymistapaa, joka vaatii pitkälle vietyä teknistä viilaamista. Tämä ei tietenkään ollut Stop töhryille -aikakautena mahdollista, Väänänen harmittelee.
Väänänen itse joutui ongelmiin virkavallan kanssa, koska teki erilaisia graffitijulkaisuja, sekä verkkoon että paperimuotoon.
– Tämä katsottiin rikokseen yllyttämiseksi. Jouduin käymään kuulusteluissa varsin usein ja olen ollut valokuvaamisen takia moneen otteeseen pidätettynäkin. Voi vaan todeta, ettei graffiteja kuvaava henkilö välttämättä ole niiden tekijä, vaan ihan yleisesti kulttuurista kiinnostunut henkilö.
Päivän politiikka näkyy graffiteissa
Graffititaiteeseen on kehittynyt vuosikymmenten myötä useita tyylilajeja. Esimerkiksi 3D-graffitissa pyritään kolmiulotteiseen vaikutelmaan ja lopputuloksessa kirjaimet ovat liudentuneet muistuttamaan kyberavaruuden olentoja ja orgaanisia koneita.
Wild style taas koostuu toisiinsa kietoutuvista kirjaimista, nuolista tai muista koristeellisista elementeistä, kun taas post graffitissa taiteilija on ryhtynyt venyttämään taidemuodon ja oman ilmaisunsa rajoja.
Toisinaan graffiti kommentoi myös kuumia yhteiskunnallisia aihioita ja politiikkaa.
– Kun politiikassa tapahtuu jotakin poikkeuksellisen kiinnostavaa eli siis poikkeuksellisen ärsyttävää, niin kyllähän se jollakin tavalla näkyy graffiteissakin. Yleensä kyse ei ole maalauksesta itsestään, vaan teoksen alareunaan saatetaan laittaa lause, joka kommentoi päivän poliittista tilannetta. Tai viereen voidaan maalata karikatyyreja poliitikoista.
Hyvänä esimerkkinä tästä on viimevuotinen kohu Vantaalla. Pete "Hende" Nieminen ja Deos maalasivat lailliselle graffitiseinälle teoksen, jossa luki isolla Hävetkää-teksti. Tekstiä täydensivät karikatyyrit kolmesta vantaalaisesta urheilujohtajasta, joita epäiltiin rahojen väärinkäytöstä. Vantaan kaupungille tämä oli liikaa, ja teosta sensuroitiin.
Graffititaiteilijat eivät luovuttaneet, vaan maalasivat teoksen uudestaan. Loppujen lopuksi se päätyi Vantaan taidemuseon eli Artsin kokoelmiin.
Myös Jouni Väänänen haluaa tehdä kantaaottavaa graffitia.
– Kun hallintarekisterijuttuja käsiteltiin, tuli mieleeni tehdä maalaus, jonka aiheena on haista paska -rekisteri. Ja jossakin vaiheessa sen teenkin.
Spraymaali on taiteen moottorisaha
Nyt graffiteja löytyy siis jo museoistakin. Onko graffititaide muuttanut peruuttamattomasti luonnettaan?
– Tämän näyttelyn kohdalla voidaan tietysti kysyä, olemmeko me nyt repineet graffitin juuriltaan, kun se on tuotu taidemuseoon. Ehkä näin olemme tehneet, mutta toisaalta olen myös iloinen siitä, että graffititaiteilijat menestyvät meillä ja maailmalla, koska näin ei aina ole ollut, Jouni Väänänen pohtii.
Monen graffititaiteilijan harmiksi vaativaa taidemuotoa arvotetaan usein pelkän tekotavan ja -välineen perusteella. Väänänen osoittaa The Struggle Continues -maalaustaan:
– Jos olisin tehnyt tämän öljyväreillä, monet arvostaisivat sitä paljon enemmän, vaikka se olisi täsmälleen sama kuva. Törmään aika usein ajatukseen, että koska nämä ovat spraymaalilla tehtyjä, ne eivät voi olla taidetta.
– Me olemme valinneet spraymaalin, koska se on äärimmäisen mielenkiintoinen työväline. Tosin spraymaali on taiteen tekemiseen melko huonosti soveltuva väline. Vertaan sitä usein siihen, kuinka moottorisahalla tehdään veistoksia, Jouni Väänänen summaa.
