Suomessa murehditaan erilaisten elämänpiirien ja poliittisten näkemysten muodostamia kuplia ja kuplien sisällä elävien kyvyttömyyttä ymmärtää toisiaan. Ennen oli hyvin, kun oli talvisodan henki. Nyt on huonosti, kun on fillarikommarit ja takametsien kansa.
Keskustelu kuplista kuohahti 2015 eduskuntavaalien jälkeen, kun keksittiin, että helsinkiläisessä kulttuurikuplassa ei tunneta perussuomalaisia äänestäneitä. Kaupunkilaiseliitti on pihalla siitä, millaista on kuulua globalisaation häviäjiin, mediassa pääteltiin.
Ei auttanut, että taiteilijat kertoivat käyneensä ”hirveän kiinnostavia keskusteluja elämästä ja taiteesta pitkin Suomea” tai löytäneensä ”paljonkin samastumispintaa muualta”.
Kuplat oli julistettu tiiviiksi ja niiden rajat ylittämättömiksi.
Oman elämänpiirin rajallisuus on toki hyvä tunnistaa, ei siinä mitään. Mutta ei kai sitä voi pitää tavoitteena, että kaikki elävät, ajattelevat ja juovat kahvinsa samalla tavalla.
Keskustelu kuplista on väsyttävää, koska se perustuu kliseisiin ja liioitteluun. Luin Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta heinäkuussa (HS 26.7.), että ”esimerkiksi marjastaminen tai takapihalla puuhailu ovat monelle kaupunkilaisille vierasta toimintaa”.
Helsingin Kalliossa asuvat naapurini istuttavat pelargonioita sisäpihalle, hilloavat omenoita ja liottavat mummonkurkkuja
No eivätkä ole! Samassa kirjoituksessa kerrottiin, että ”kaikki helsinkiläiset eivät ole lattea juovia vegaaneja”.
Pääkirjoittaja on ehkä kuunnellut tai lukenut liikaa Soinia, joka rakentaa jatkuvaa vastakkainasettelua viherpipertäjien ja aitojen ihmisten välille. Tuntuu hölmöltä edes sanoa, että Helsingin Kalliossa asuvat naapurini istuttavat pelargonioita sisäpihalle, hilloavat omenoita ja liottavat mummonkurkkuja.
Vilkaisu kuplamedia-Facebookin kertoo, että myös töölöläiset, käpyläläiset ja punavuorelaiset ovat olleet kesällä mökeillä, saaristossa ja suvun kesäpaikoilla pitkin Suomea. Siellä ne soutavat, somettavat kantarellejaan ja vaeltavat metsissä taapero rinkassa. Yksi tuttu huhuilee FB:ssä, ”olisko jollakulla haravaa ja/tai viikatetta lainaan Suur-Kallion alueella?” (Viikate löytyy hetkessä.)
Monesta näitä ihmisiä voi syyttää, mutta ei siitä, että he eivät puuhaile takapihalla tai marjasta.
Oma käsitykseni kuplista on se, että niiden rajat eivät kulje maaseudun ja kaupungin välillä. Tulin juuri juttukeikalta Hämeestä ja Pohjanmaalta. Kurikassa tapasin 83-vuotiaan Martin ja puolisonsa Pirkon. Vartin päästä ensitapaamisesta puhuimme heidän keittiössään lasten syntymästä, kuolemasta, ihastumisesta, pelosta, helmiohrapuurosta, risusavotasta ja siitä, kun viimeiset lehmät lähtivät kotipihan navetasta.
Samaistumispintaa riitti, ja naurua.
Kävi ilmi, että meillä on Pirkon kanssa sama lempihetki päivästä. Se, kun herää aamulla, keittää kahvin ja istahtaa alas, Pirkko pihakeinuun ja minä keittiönpöydän ääreen. Koko päivä on edessä, kahvi värähtää kehossa, miten hienoa olla elossa.
Moni helsinkiläinen tuntee Lontoon paremmin kuin Kainuun
Samasta puusta me olemme, vaikkei varmaan äänestetä samalla tavalla.
Kaupunkilaisten elämäntavat yhdenmukaistuvat, se on totta. Moni helsinkiläinen tuntee Lontoon paremmin kuin Kainuun. Vauraus on tuottanut mahdollisuuden elämäntapavalintoihin. Miksi ne nähdään vapauden sijaan vain uhkana?
Minusta kuplia suurempi vaara ovat yhteiskuntaan rakentuvat portaat - se että katsomme toisiamme ylhäältä päin tai säälien. Kuvittelemme, että maalaiset ovat maalla, koska eivät ole päässeet kaupunkeihin. Yhtä vääristynyt on ajatus, että kaupunkilaiset on valettu betoniin ja teennäisen hipsteröintiin, koska he yrittävät olla jotain hienompaa kuin ovat.
Ylenkatse on ongelma, onpa katsoja kuka tahansa.
On totta, että Suomi tarvitsee kansallisen yhteyden tunnetta enemmän kuin valtiot, joiden yhteiskuntamalli ei perustu kattavaan verotukseen. Veronmaksumoraali voi laskea ja yhteiskuntarauha rakoilla, jos todellisuudet erkanevat liikaa toisistaan. Mutta ovatko kuplien rajat todella maantieteellisiä?
Minusta näyttää siltä, että Suomessa syvin juopa kulkee luokkien välillä.
Rikkaat – tai ylipäätään elämässä pärjänneet – eivät tunnista köyhien todellisuutta ja elämän reunaehtoja. Täällä Helsingissä ne kilometrien leipäjonot kiemurtelevat, paljon suurempana yhteiskunnallisena ongelmana kuin kauramaito. Kuplapuhe saattaa peittää alleen isomman ongelman: yhteiskuntaluokkien erilaiset todellisuudet. Kaupunkiliberaali tuntee mustikat ja maalla asuvat sukulaisensa, mutta tunteeko hän oman konttorinsa siivoajaa?
Reetta Räty
Kirjoittaja on toimittaja, yrittäjä ja kahden tytön äiti. Kasvoi Kuusamossa, asuu Kalliossa, opettelee arabiaa.