– Ääntä kohti, kuuluu kutsu avoimesta ovesta punatiilisen rivitalon sisältä.
Remu Aaltonen istuu keittiön pöydän ääressä. Nyt ei olla Porvoossa vaan Helsingin Vanhankaupunginkosken lähistöllä olevassa kodissa, jonne rokkari muutti viime vuonna.
Sisustuksen muusikko on suunnitellut itse. Yleissävy on tummanpuhuva. Huoneiden tummia pintoja koristavat värikkäät kukat ja kuviot, huonekalut ovat tummaa puuta ja joka puolella on vanhoja esineitä tarkkaan mietityissä paikoissa. Flyygelin päällinen on täynnä vanhoja taskukelloja.
Remu pyytää perässään olohuoneen puolelle. Lähes 70-vuotiaan rokkarin askellus on hataraa. Tukea on otettava ovenpielistä ja tuoleista.
Vaikka meno on hidasta, puhe on vanhaa kunnon rock and roll -tyyliä. Remu kertoo kirosanoja säästämättä, kuinka on juuri palannut keikalta Porista. Yleisöä oli ollut paljon ja ihmiset auttoivat laulunsanojen kanssa, kun hän oli keksinyt omiaan. Remu oli päässyt fanikuvaan ensimmäisiin naisrokkareihin kuuluneen Suzi Quatron kanssa.
– Gimma oli pienempi kuin sen basso. Hyvännäköinen mimmi edelleen, Remu nauraa.
Kellarista keikoille
1960-luvun alussa Henry Aaltonen hakkaa rumpuja kellarissa. Sisälle syttyy energiaa, jota hän ei ole aikaisemmin kokenut. Into korvaa taidot. Vieressä kaveri Gugi Kokljushckin harjoittelee kitaransoittoa. Remuksi kutsuttu nuori poika päättää ryhtyä muusikoksi.
– Mä ajattelin, että duunia en pysty tekemään, koska olen umpitollo. En jaksanut nousta aikaisin ylös, koska olen laiska. Tein pikkujätkänä rötöksiä ja viranomaiset kysyivät, mikä mun ammattini on. Sanoin, että muusikko. Ne nauroivat, että ai nykyisin kaikki pahantekijät ovat muusikoita tai taiteilijoita. Mä sanoin, että se on taidetta.
Aaltonen soitti erilaisissa kokoonpanoissa. Keikkaa oli esimerkiksi Kirkan kanssa. Siihen aikaan ei ollut managereita, joten Remu alkoi myydä keikkoja bändeilleen itse. Keikkaa tehtiin, vaikka niistä ei saanut edes rahaa.
– En mä ole bisnesmies. Jos olisin, olisin jo rikas. Mä olen pöllö. Se mikä laulaen tulee, se viheltäen menee.
Vaikka Remu ei välttämättä ole ollut niin välkky raha-asioissa, hän on aina tiennyt miten erottaudutaan joukosta. Bändit esiintyivät 60-luvulla ja vielä 70-luvun alussakin siististi lavalla seisoen. Tylsää, ajatteli Remu, ja päätti tuoda lavalle toimintaa ja silmänruokaa. Remu stailasi bändikaverinsa uuteen uskoon.
Konservatiivisella 70-luvulla pinnalle noussut Hurriganes oli jotain, mitä ei oltu nähty. Vimmaisesti soittava kolmihenkinen bändi, johon kuuluivat kovis, rasvis ja hämy. Yleisö rakasti ja mediajulkisuus oli taattu.
”En ymmärrä Hurriganesin suosiota”
Hurriganes! Hurriganes! Ruotsalaisyleisö huusi villinä suomalaisbändin nimeä Tukholman Gröna Lund –puistossa vuonna 1977. Yhtyeen suosio oli naapurimaassa noussut kohisten ja tämän keikan piti sinetöidä koko juttu. Bändiä jännitti kulisseissa.
Yhtye odotti ennen lavalle menoa hetken, että kuume yleisössä nousisi entisestään. Lopulta Remu sanoi basisti Cisse Häkkiselle, että mene sinä ensiksi. Hän pelleili.
– Me muut ei menty ollenkaan ja se vaan pyöri siellä paikallaan ja yleisö taputti. Onneksi mun broidi alkoi välkytellä valoja. Se kattila kiehui siellä, vaikka me ei oltukaan stagella.
Tuo keikka on jäänyt Remun mieleen Hurriganesin huippuhetkenä, sillä samaan aikaan hänen ihailemansa amerikkalainen Dr. Hook esiintyi omassa konsertissaan toisaalla Tukholmassa. Suomalaisbändi keräsi isomman yleisön.
Remu oli perustanut Hurriganesin vuonna 1971 yhdessä Ile Kallion ja Cisse Häkkisen kanssa. Seuraavana vuonna Kallio jätti bändin ja hänet korvasi Albert Järvinen.
Yhtye oli kerännyt mainetta kovana livebändinä. Ensimmäinen albumi Rock and Roll All Night Long ilmestyi vuonna 1973.
– Kun me tehtiin ekaa levyä, niin mä kuuntelin mun laulua: Tää on ihan kauheeta! Laittakaa laulu hiljempaa! Silti se levy tehtiin ja se myi ihan älyttömiä. Sen jälkeen mentiin tekemään Roadrunner-levy Ruotsin hienoihin studioihin. Sekin myi ihan älyttömästi. Mä olin ihan haavi auki.
Vaikka Hurriganes on ensimmäinen ulkomailla menestynyt suomalainen rockyhtye, Remu ei edelleenkään ymmärrä sen suosiota.
– Mä voin sanoa ihan vilpittömästi, että mä en ymmärrä, mitä tämä Hurriganesin suosio on. Täytyy vain ajatella, että jotkut asiat eivät kuole. Se ei riipu minusta.
Rokkielämää ja muita kolhuja
– Katso tätä mun lookia, Remu osoittaa kasvojaan.
Kalju, vahvat piirteet, tiukka katse. Moni on luullut Aaltosta rikolliseksi pelkästään ulkonäön perusteella. Kaikki murhamiehet näyttävät tältä, Remu nauraa.
Ei Remu kyllä täysin puhdas pulmunen ole ollut. Nuoruuden pikkurötökset veivät hänet kaltereiden taakse Hurriganesin läpilyönnin kynnyksellä 1970-luvun alussa. Myöhemmin hänet on tuomittu muun muassa rattijuopumuksista ja huumerikoksista.
– Se kuuluu tähän rock’n’rolliin. Jos katsoo historiaa taaksepäin, niin eivät oikeat rokkarit mitään pullamössöukkoja olleet vaan kovia karjuja.
Kunnon rokkielämään kuuluvat tietysti myös naiset. Remu ei ole peitellyt naistenmiehen rooliaan. Mutta ilman kauneusenergiaa ei pärjää, hän sanoo. Hienon naisen body on rock’n’roll.
Vaikka mielikuva Remusta on aina ollut karski, hänessä on omien sanojensa mukaan myös pehmeä puoli.
– Lälly puoli näkyy sillä tavalla, että koko ajan saa siipeen. Kiinalaisessa horoskoopissa olen valitettavasti sika. Sen sydän on puhdasta kultaa, mutta sitä käytetään helvetisti hyväksi.
Huonoa tuuriakin on ollut. Parikymmentä vuotta sitten Lapissa tapahtunut koiravaljakko-onnettomuus aiheutti halvaantumisen, mikä vaivaa vieläkin. Viisi vuotta sitten jalka loukkaantui vaikeasti kolarissa.
Aaltosesta kertovissa elämäkerroissa kerrotaan, kuinka hän on omien vaikeuksien keskellä pitänyt huolta myös läheisistään. Olivatpa kyseessä sukulaiset, bändikaverit tai fanit. Mutta kuka on pitänyt huolta hänestä?
– Minä itse tietysti. Olen kasvanut sellaisessa ympäristössä. Mutsi oli aika rankka. Se veti pannuun vielä isona jätkänäkin, jos lähdettiin karkuun jotain juttuja. Se joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee, Aaltonen muistelee äidin oppeja.
Remun mielestä ihmisillä on nykyisin aivan liian helppoa. Kaikki mitä halutaan, se saadaan. Asioiden eteen ei tarvitse tehdä mitään.
– Rock’n’roll lähtee kurjuudesta ja persaukisesta systeemistä. Turha kuvitellakaan, että joku voisi opiskella rokkariksi tietokoneen kautta.
Viimeinen soitto
Remu on elänyt täyttä rokkielämää kuudella vuosikymmenellä. Takana on tuhansia keikkoja. Tammikuussa hän täyttää 70 vuotta. On tullut aika ripustaa rumpukapulat naulaan.
– Rock’n'roll on ollut mun elämä tähän asti. Nyt kun tulee seitsemänkymppiä kelloon, ajattelin, että mikään ei ole ikuista. Jokaisella asialla on määrätty aikansa. Tämä saa olla nyt tässä ja muut saavat hoitaa loput. Olen oman osani tehnyt. Olen taikauskoinen ja seiska on määrätyllä lailla erikoinen luku.
Mutta eihän Remu vähin äänin lähde. Last Call –niminen lähes parikymmentä keikkaa sisältävä Remu & Hurriganesin jäähyväiskiertue toteutetaan loppuvuoden aikana. Kaiken päättää keikka Helsingin jäähallissa tammikuussa muutama päivä Remun 70-vuotisjuhlien jälkeen.
Keikoilla kuullaan tietenkin läpileikkaus Aaltosen uraan, mutta Remu on myös visioinut jotain silmänruokaa yleisölle. Esimerkiksi vierailijaesiintyjä Mato Valtonen meikataan Batman-sarjakuvan Jokeriksi.
– Kun otetaan loppukiri, silloin pitää laittaa mausteita tapetille, että jengille jää tosi hyvä maku suuhun.
Läikkä rockhistoriaan
Remun mukaan rockmusiikki perustuu siihen, että se on liikettä. Se sytyttää ihmisen ja saa jopa tärisemään. Kun sen saa jakaa tuhatpäisen huutavan yleisön edessä, fiilis on mieletön. Näin Remu kuvaa tunnettaan esiintyessään lavalla. Sama fiilis valtaa rumpalin edelleen, vaikka kunto on heikentynyt.
– Kun siinä on yleisö, mä en edes muista, että mun jalka on kipeä.
Remu myöntää, että eläkkeelle jääminen on vaikea asia. Jäähyväiskeikkojen jälkeen on silti tehtävä vielä yksi alkukantainen rocklevy. Se kruunaa kaiken.
– En ole koskaan osannut ajatella, että olen joku rockikoni. Mutta jos mä katselisin tätä vähän sivusta, niin kyllä tästä voisi jäädä historiaan semmoinen läikkä. Ollaan me muutettu tätä juttua aika paljon.
Vanhenemistaan ei aina tajua. Vaikka mieli on virkeä, ikänumerot vain karttuvat. Remu nousee tuolista.
– Joskus pitää mennä vähän hitaammin. Se ei ole yhtään huono. Näkee maisemat paremmin, Remu nauraa.