RIIHIMÄKI Lasinkaiverrus oli erityisen voimissaan Suomessa 1920- ja - 30-lukujen taitteessa.
Kaiverrus tuli Suomeen Ruotsista, missä kaivertajia oli enemmän, mutta parhaimpina aikoina Suomessakin työskenteli menestyneitä lasinkaivertajia esimerkiksi Tsekeistä.
– Riihimäen seudulla oli lasinkaivertajia vielä 1950- luvulla, mutta pikkuhiljaa tekeminen hiipui. Funktionalismin aikana koristeellisuutta ei enää arvostettu niin paljon, ja kaiverrus sai tehdä tilaa pelkistetymmälle ilmaisulle, kertoo Suomen Lasimuseon intendentti Kaisa Koivisto.
Silloiset muotoilupiirit alkoivat väheksyä kaiverrustyötä, eikä niillä töillä päässyt enää taideteollisuusnäyttelyihin. Jäljelle jäivät enää yksittäiset taideteokset.
Ulkomaalaiset kaivertajat näyttävät lokakuussa mallia
Lasinkaiverrus nousi suosioon Saksassa Reininlaaksossa sekä Pohjois-Italiassa 1400-luvun puolivälissä. Kaivertajat olivat monesti saksalaisia kultaseppiä.
Muun muassa juuri Saksasta saapuu Riihimäelle lokakuussa lasikaivertajia kouluttamaan lasinpuhaltajia, hiojia ja lasitaiteilijoita tämän päivän kaiverruksen saloihin.
Riihimäen vanhan lasitehtaan tiloissa seitsemän vuotta toiminut osuuskunta Lasismi haluaa näin herättää liki kadonneet käsityötaidot esiin.
– Kaiken käsityön kanssa on erittäin merkityksellistä ettei taitojen anneta lopullisesti kuolla. Lasinkaiverrus on juuri ja juuri säilynyt taito, on todella viimeiset hetket saada taidolle uusia osaajia, iloitsee Kaisa Koivisto.
Tyypillisesti klassisessa lasinkaiverruksessa kaksiulotteisesta kuvasta saadaan aikaan kolmiulotteinen vaikutelma. Kaivertajan taitavuus mitataan siinä, kuinka kolmiulotteinen, yksityiskohtainen ja tarkka kuva lopulta on.
– Työvälineet ovat kehittyneet vuosikymmenten aikana, mutta lasihionta ja lasikaiverrus ovat työtapoina ja lopputulokseltaan niin samanlaisia, että jopa ammattilaisen on vaikea erottaa kummalla tavalla työ on tehty, Koivisto huomauttaa.
Hidasta, työlästä ja kallista
Kun vanhoja työmenetelmiä tuodaan takaisin, on väistämättä kysyttävä missä muodossa ne oikein tulevat.
Osuuskunta Lasismissa työskentelevä lasinpuhaltaja Kimmo Reinikka haluaa perehtyä lasinkaiverruksen saloihin laventaakseen lasitaiteen rajoja.
– Kaiverrus tuo moniulotteisuutta lasiin. On erilaisia koulukuntia, että mikä on kaiverrusta ja mikä ei. Minusta kaikki pinnan kuviointi on kaiverrusta, vaikka työvälineet ovatkin taiteilijasta riippuen vähän erilaisia.
Lasinkaiverrus on hidasta ja työlästä tekemistä, eikä valmista tule nopeasti.
– Niin siitä tulee aika kallistakin. Aiemmin kaiverruksen perinteitä vaalittiin kisälli - oppipoika -menetelmällä, mutta kun se katosi niin aika pian taidotkin vähenivät. Siksi on tärkeää kouluttaa osaajia ennen kuin se on liian myöhäistä, pohtii Kimmo Reinikka.
Kaiken ei tarvitse olla enää esittävää
1940- ja 1950 -lukujen taitteessa lasitaiteen keskeisiä suunnittelijoita oli muun muassa Helena Thynell. Usein hänen töitään kaiversi Suomen kaikkien aikojen taitavimmaksi kaivertajaksi mainittu Teodor Käppi.
– Kunnioitan suuresti perinteistä ilmaisua, mutta minusta kaikkea voi kaivertaa. Vain kaivertajan omat taidot ovat esteenä sille mitä voi tehdä. Itse en halua opetella täydellisiä kasvoreliefejä, vaan tehdä myös abstrakteja kuvia. Kaiken ei tarvitse olla niin selittävää, Reinikka napauttaa.
Reinikkaa lasissa innostaa sen moniulotteisuus. Hiottu lasi heijastaa kiinnostavia valoja ja varjoja, joista hän ammentaa myös lasinkaiverrukseen.
– Miksi tehdä lasitaidetta niin yksipuolisesti, kun mahdollisuuksia on vaikka mihin. Tärkeämpää on viedä alaa eteenpäin, silloin pysyy mielenkiinto yllä omassakin tekemisessä.
– Kaiverruksen hienous on sen monimuotoisuudessa, hyvin pienillä yksityiskohdilla saa työstään erilaisen.