On vuoden vilkkain muuttoviikko. Opetus yliopistoissa alkaa. Yksiöihin, soluihin ja muihin opiskelija-asuntoihin kannetaan lapsuudenkodin sänky, ylioppilaslahjaksi saadut astiat ja Ikeasta hankitut matto sekä viherkasvi. Tauluksi tarkoitettu juliste pitäisi kehystää ja tiskiainekin pitää tästä alkaen ostaa itse.
Onnea uuteen kotiin!
Helsingin yliopistossa suuri osa uusista opiskelijoista aloitti orientoivat opinnot eilen maanantaina. Kampuksilla pyörii lähiviikkoina nuoria, joilla ei ole kaupungissa yhtäkään tuttua. Osa kulkee tohkeissaan ratikassa, viehättyy Senaatintorin jyhkeydestä, ilmoittautuu jokaiseen kaljaviestiin ja fuksisuunnistukseen. Osa miettii uudessa kodissa, kenelle kehtaisi sanoa, että vaikka unelmat täyttyivät opiskelupaikan myötä ja some-kuvissa fiilis on hyvä, iltaisin on kovin yksinäistä. Tällaistäkö se kohuttu opiskeluaika on?
Sillä lopulta suihkuverhon saa hankittua ja Kirkkokadun ylimpien kerrosten luentosalit löytyvät. Mutta ystävyydet. Niitä täytyy rakentaa, pitää yllä, vaalia, joskus etsiä kovallakin työllä.
Ilman ystäviä opiskelusta ei tule ”elämän parasta aikaa”, eikä paljon muutakaan
Yliopisto on yhteisö. Suurella osalla opiskelijoista ei kuitenkaan ole luokkaa, lukujärjestystä tai vieruskaveria. Yhteisö pitää etsiä tai koota itse.
Ilman ystäviä opiskelusta ei tule ”elämän parasta aikaa”, eikä paljon muutakaan. Kun tieto ja luennotkin siirtyvät verkkoon, yliopiston arvo on entistä enemmän siinä, että se mahdollistaa valistuneen keskustelun ja ainejärjestön rinkkamatkan Siperiaan. Kun nämä asiat yhdistyvät, maailma on avara ja lämmin, eikä epävarma ja kylmä.
Yliopiston liepeillä liian monet puhuvat yksilöllisistä opintopoluista, huippuyksiköistä ja -yksilöistä tai siitä, kuinka kaikki on itsestä kiinni. Siitä ei pidä välittää. Olemme täällä yhdessä. Se on tärkeintä.
Eikö se tapahdu ihan luonnostaan, ystävystyminen?
Opiskelijabarometrin mukaan vain noin puolet korkeakouluopiskelijoista kokee kuuluvansa johonkin opiskeluun liittyvään ryhmään (kuten vuosikurssi, laitos, ainejärjestö). Yli kolmannes kokee yksinäisyyttä joskus ja joka kymmenes usein tai jatkuvasti. Noin puolet korkeakouluopiskelijoista sanoo, ettei ympärillä ole riittävästi läheisiä ihmisiä.
Yksinäisyys on tunne, eikä sen mittaaminen ole helppoa tai kovin olennaista. Riittää, kun tajuaa, miten yleinen on kokemus siitä, ettei kuulu joukkoon.
Myönnämmekö, että opiskeluajasta jäävät mieleen ihmiset, eivät opintosuoritukset?
Yksinäisyys on tutkitusti yhteydessä masentuneisuuteen, opintojen sujumiseen ja tulevaisuuden uskoon. Kyse on vakavasta asiasta, jota ei voi korjata viranomaistoimin. Voi silti miettiä retoriikkaa ja arvoja. Puhummeko opiskeluaikojen venymisestä vai yhteisön merkityksestä? Arvostammeko yksilösuorituksia vai kannustammeko etsimään yhteisiä päämääriä?
Myönnämmekö, että opiskeluajasta jäävät mieleen ihmiset, eivät opintosuoritukset?
Alkuaikoina ystävyys on usein ilojen jakamista. Ystävyyden merkitystä ei välttämättä edes tajua kunnolla, ennen kuin joutuu jakamaan surua. Nuoruuden kaikkivoipaisuus tai epävarmuus voi johtaa tunteeseen siitä, että yksin kyllä pärjää - tai pitää pärjätä. Olen erakko. Olen oman tieni kulkija. Ehkä oletkin, kunnes tulee kova kolaus. Sehän tulee kaikille. Hyvät uutiset ovat tässä: kauheinkin romahdus on siedettävä, kun vieressä on joku, joka ottaa kiinni.
Tästä on jo joitakin vuosia, mutta muistan ajatuksen kirkkaasti. Olimme koolla ”tyttöjen” kanssa. Tytöt ovat nelikymppisiä ystäviäni, jotka tapasin opiskelujen alkumetreillä yli 20 vuotta sitten. Viisas ystäväni sanoi, että vaikka olemme tunteneet jo kauan, meidän täytyy tietoisesti pitää toisistamme kiinni tulevat vuodet. Elettiin aikoja, jolloin lapsemme olivat pieniä, tapaamiset peruttuja, voimat lopussa, työt akuutteja tai Tunisiassa.
Jos kadottaisimme yhteyden, edessä voisi olla yksinäinen vanhuus. Ystävyyksiä pitää vaalia, vaikka olisi parisuhteessa: puoliso voi sairastua, jättää, kuolla, tai sitten se ei vaan halua Jordaniaan, joogaretriittiin tai brunssille puhumaan politiikasta ja äitisuhteista.
Voi hyvin ajatella, että ystävyyden pitää kestää vuosienkin hiljaisuutta. Niinpä kai. On ihmisiä, joiden kanssa on sanaton sopimus. Vaikka tapaisimme jossain elämänvaiheessa harvakseltaan, tiedät mistä tulen, kuka olen, mikä minua painaa. Kerron sinulle alhaisimmat tunteeni – kateuden, häpeän, katkeruuden, ahneuden – ja osa rintaa puristavasta raudasta katoaa, kun tunteen saa sanottua ääneen.
Tällainen ihmissuhde on arvokkaampi kuin mikään maailmassa. Se odottelee uutta opiskelijaa vieraassa kaupungissa, ja tulee helpommin esiin, kun sen arvon tunnistaa.
Reetta Räty
Kirjoittaja on toimittaja, yrittäjä ja kahden tytön äiti. Kasvoi Kuusamossa, asuu Kalliossa, opettelee arabiaa.
