Yli 30 veteraania avaa viimein suunsa jatkosodan verilöylystä: Pakokauhua, seonneita päälliköitä eikä tietoakaan organisoidusta puolustuksesta

– En sensuroinut mitään. He halusivat kertoa kaiken, ja nyt oli sopiva aika.

Kesäkuussa 2016 kirjailija Petri Pietiläisellä oli edessään lista nimiä. Tarkoitus oli lähteä kiertämään maata ja kerätä yhteen jalkaväkirykmentti 1:ssä (JR 1) taistelleiden sotaveteraanien tarinat. Listalla oli kaikkiaan 70 nimeä.

Pietiläinen ja rykmentin perinnekillan edustaja Jonny Gestranius hakivat Fonectasta jokaisen nimen ja soittivat kaikille.

– Jos numero ei ollut käytössä, päättelimme että veteraani on kuollut. Joskus joku vastasi kolmekin kertaa, mutta vastauksesta ei saanut mitään selvää. Ihminen oli selvästi hyvin huonossa kunnossa, Pietiläinen kertoo.

Elossa olevia, puhekykyisiä veteraaneja löytyi lopulta 30. Kukaan heistä ei kieltäytynyt haastattelusta.

– Jotkut heistä eivät olleet puhuneet sodan tapahtumista koskaan edes perheelleen. Nyt kun olimme JR1:n asialla, he tunsivat hirveän voimakasta yhteenkuuluvuutta rykmentin kanssa.

Talteen saatiin 22 haastattelua, joiden pohjalta syntyi todennäköisesti viimeinen veteraanien omin sanoin kertomiin tarinoihin perustuva sotateos Yksi rykmentti, sata tarinaa. Pietiläisen pahin vihollinen oli aika, minkä vuoksi hän hyödynsi myös veteraaneista aiemmin tehtyjä tallenteita. Erään talon vintiltä hän penkoi kymmenittäin vanhoja kirjeitä. Lisäksi löytyi sotilaiden päiväkirjoja ja muistelmia, joita hän käytti hyväkseen.

– Useampi veteraani ehti kuolla prosessin aikana. Lahdessa yritimme haastatella erästä satavuotiasta kolmeen otteeseen, mutta hän nukkui aina kun kävimme siellä. Helsingissä emme ehtineet haastatella erästä veteraania, koska hän meni kuukaudessa hyvin huonoon kuntoon ja kuoli. Kilpailimme kuolemaa vastaan.

Oven avasi yleensä hyvin vaatimaton veteraani, joka kertoi heti alkuun, ettei hänestä mitään sankaritarinaa saa. Pietiläinen sanoo, että vanhojen miesten tarinat särkivät hänen sydämensä.

– Muistot saivat monet heistä purskahtamaan itkuun. Olimme hyvin vaikuttuneita heidän avoimuudestaan. He uskalsivat haukkua Mannerheimia ja omia komentajiaan ja kertoivat tarinoita johtajista, jotka menettivät hermonsa ja meinasivat ampua kaikki omat miehensä.

Veteraanit kokevat, että päällystö petti heidät esimerkiksi Valkeasaaren suurhyökkäyksessä vuonna 1944.

Avaa kuvien katselu

JR 1:n miehet saapuivat Valkeasaareen etulinjaan toukokuun puolivälissä vuonna 1944, kun toinen rykmentti lähti sieltä pois. Sotilaat ihmettelivät, miksi puolustusasemat oli jätetty niin surkeaan kuntoon, vaikka suurhyökkäyksestä oli saatu tiedustelutietoa pitkin kevättä.

Lisäksi osa asemista sijaitsi aukealla paikalla vihollisen alapuolella, jolloin neuvostoliittolaisilla oli myös suora sihti asemiin.

Veteraanien mukaan upseerit suhtautuivat miehistöön ylimielisesti. Monien mielestä pataljoonien komentajat kilpailivat eri rykmenttien sisällä aivan turhaan ja jopa epäterveesti siitä, kuka saisi kunnian olla paras komentaja. Esimerkiksi hyökkäysvaiheen aikana vauhtia pyrittiin pitämään luonnottoman tiukkana.

Marsalkka Mannerheim oli veteraanien mukaan hyvin heikosti perillä Valkeasaaren tapahtumista.

Veteraanien muistot Valkeasaaren tapahtumista poikkeavat myös siitä, mitä JR 1:n johtoportaan antamissa selvityksissä ja virallisissa sotapäiväkirjoissa on kerrottu. Rykmentin sotapäiväkirjoissa kerrotaan hyvin organisoidusta puolustustaistelusta ja järjestelmällisestä perääntymisestä esimerkiksi seuraavasti:

Veteraanien kertomuksissa kontrolli loistaa poissaolollaan. Hengissä säilyneet sotilaat kertovat paniikista, pakokauhusta ja kaaoksesta, jonka keskellä kukaan ei ottanut vastuuta. He odottivat vetäytymiskäskyä, jota ei koskaan tullut.

Monessa tarinassa nousevat esiin ne päällystön jäsenet, jotka menettivät paineessa järkensä.

Pietiläinen pitää veteraanien kertomuksia luotettavina, koska heidän tarinansa tapahtumista olivat hyvin samanlaisia.

– Kaikki kertoivat pelkästä pakokauhusta loppuvaiheessa. Että siellä minä olin yksin eikä kukaan tullut kertomaan, että nyt pitää vetäytyä. Kukaan ei johtanut joukkoja. Viimeiset eloonjääneet lähtivät yksitellen siinä vaiheessa, kun venäläinen panssarivaunu oli korsun päällä.

Avaa kuvien katselu

Rykmentin sotapäiväkirjat jäivät rintamalle. Viralliset päiväkirjat kirjoitettiin kolme viikkoa suurhyökkäyksen jälkeen, koska oikeita päiväkirjoja ei ehditty ottaa mukaan. Pietiläinen suhtautuu jälkikäteen kirjoitettuun tekstiin epäillen.

– Ovatko ne historiallisesti tarkkaa tietoa? Missä on totuus? Enemmän luotan ihmisen kertomukseen siitä, miten hän pelkäsi, miten hän tärisi ja odotti, että joku tulisi sanomaan: lähde karkuun. Ne, jotka jäivät odottamaan vetäytymiskäskyä, ovat nyt siellä Valkeasaaren hiesumaassa kuolleina.

Veteraanit avautuvat kirjassa myös tekemistään sotarikoksista. Etenkin hyökkäysvaiheen alussa vihollisvankeja ja taistelussa haavoittuneita neuvostoliittolaisia surmattiin säälittä.

Esiin nousee esimerkiksi tapaus, jossa sotilaille oli annettu lupa surmata neuvostoliittolaisia sotavankeja sen jälkeen, kun neuvostoliittolaiset olivat ensin aiheuttaneet pahat tappiot suomalaisille.

Sotilaat käyttäytyivät tilanteessa hyvin eri tavalla. Jotkut ottivat kaksikin vankia ja kehuivat, että näin sitä ryssää tapettiin. Monet kuitenkin kertovat, että tehtävät kuvottivat heitä. Esimerkiksi tykkimies, alikersantti Aarne Aaltonen sanoo, ettei hänen moraalinsa antanut tappaa.

– Hän oli sitä mieltä, ettei näin saisi tehdä edes sodassa. He eivät kuitenkaan syyttäneet toisiaan, koska tilanne oli kaikille sama. Minusta on hyvin kiinnostavaa, että he pystyivät kertomaan hyvin vaikeista moraalisista kysymyksistä ja pohtimaan, miksi näin tapahtui, Pietiläinen toteaa.

Avaa kuvien katselu

Perinteisessä sotakirjallisuudessa yksittäisen sotamiehen tuntemuksia ja ajatuksia ei ole nostettu esiin. Myös suomalaisten kannalta ikävät asiat on jätetty herkästi mainitsematta. Esimerkiksi suomalaissotilaiden tekemät neuvostoliittolaisten sotavankien teloitukset on jätetty maininnan tasolle.

– Niistä ei mielestäni ole vaiettu, mutta ei myöskään pidetty kovaa melua. Kesän -44 ikävistä lieveilmiöistä puhuttaessa pitää muistaa, että vastapuolikin harrasti niitä, sanoo sotilasprofessori Janne Mäkitalo Maanpuolustuskorkeakoulun sotataidon laitokselta.

Myös Mäkitalon ja Jukka Vainion omassa, vuonna 2013 ilmestyneessä Valkeasaaressa läpimurto – jalkaväkirykmentti 1 jatkosodassa -teoksessa ikävät asiat jäävät taka-alalle. Mäkitalon mukaan veteraanien haastatteluilla täydennettiin tietoja, joita ei virallisista lähteistä löytynyt.

– Sotapäiväkirjat kertovat asiat omalla tavallaan ja virallinen sotahistoria omallaan. Pyrin muodostamaan kokonaiskuvaa. Lisäksi meillä oli myös kova kiire saattaa kirja veteraaneille luettavaksi. Jos olisin nostanut näitä asioita esiin huonossa valossa, se ei olisi tehnyt kunniaa heille.

Mäkitalo on Pietiläisen kanssa eri mieltä siitä, että veteraanien kertomukset olisivat ristiriidassa esimerkiksi rykmentin sotapäiväkirjojen kanssa. Hän sanoo, että sotapäiväkirjat eivät anna kuvaa suunnitelmallisesta viivytystaistelusta tai suunnitelmallisesta vetäytymisestä.

– Sitä, mitä veteraanit kertovat pakokauhusta, sotapäiväkirjaan ei tietenkään laitettu. Niissä kuitenkin kerrotaan, että linjat murtuivat, joukot siirtyivät tukilinjalle puolustamaan ja joutuivat sieltäkin irtautumaan vihollisen painostuksen takia.

Veteraanit ovat viime vuosina puhuneet aiempaa avoimemmin omista kokemuksistaan sodissa. Esiin on noussut muun muassa sotilaiden huumeidenkäyttö etenkin kaukopartioissa ja mielenterveysongelmat, jotka riivasivat monia sodan jälkeen.

– Huumeongelmista eli pervitiinin käytöstä vaiettiin, samoin siitä, mitä tapahtui, kun neljä vuotta väkivaltaisissa tilanteissa taistellut mies räjähti kotioloissa. Sitten 60-luvun glorifioidut sankaritarinat peittivät ne alleen, Pietiläinen toteaa.

Vaikenemisen kulttuuri liittyy kylmään sotaan ja suomettumisen vuosiin. Sotilasprofessori Janne Mäkitalon mukaan veteraaneja syyllistettiin, kun he toivoivat pääsevänsä esimerkiksi kuntoutukseen yhteiskunnan tuella.

– Sanottiin, että mitäs sinne läksitte. Se ei rohkaissut muistelemaan sodanaikaisia asioita. Sama koskee lottien muistelmia. Lottapuvut ja kunniamerkit pidettiin piilossa.

Avaa kuvien katselu

Ilmapiiri alkoi vapautua 1980-luvulla. Nyt ollaan siinä pisteessä, että esimerkiksi JR 1:n riveissä taistelleet veteraanit uskaltavat arvostella myös sotakoneistoa ja päällystöä.

– Johtajista on tehty kirjoja ja he ovat kirjoittaneet kirjoja, joissa he valkopesevät omaa toimintaansa. Mikrotason historia, tavallisen yhden ihmisen kokemusmaailma on tullut tärkeäksi vasta viime aikoina. Harmi, että se tapahtuu näin myöhään, sanoo Pietiläinen.

Sotilasprofessori Janne Mäkitalon mukaan ikävien asioiden mainitsematta jättäminen tai syyn vierittäminen muiden niskoille on yleinen piirre muistelmakirjallisuudessa. Omia onnistumisia korostetaan ja välillä otetaan jonkun toisen ansiot omaan piikkiin.

– Jo 1950-luvulla eräs upseeri kirjoitti, että on kyllästynyt lukemaan korkeampien upseerien muistelmia. Ne kertoivat tapahtumista niin värittyneesti ja esittivät päähenkilön niin positiivisessa valossa, ettei sillä ole sotahistoriallisen totuuden kanssa mitään tekemistä, Mäkitalo toteaa.

Mäkitalo suhtautuu myös veteraanien kertomuksiin pienellä varauksella, koska miehet ovat hyvin iäkkäitä ja tapahtumista on aikaa.

– Muistitieto sisältää usein itse koetun lisäksi muualta kuultua ja luettua tietoa. JR1:n veteraani ei millään muotoa siinä omassa ryhmässään ole voinut kuulla tai kokea kaikkea, mistä hän haastattelussaan puhuu. Ei 20 v-vuotias sotilas Valkeasaaressa miettinyt Päämajan hukattuja kuukausia, hän oli sen tulijyrän alla. Sodan jälkeen hän on sitten kuullut näistä asioista veteraanitapaamisissa tai lukenut sotateoksia.

Yle kertoi hiljattain amerikkalaistutkijoista, jotka kummastelevat suomalaisten viehtymystä sotaan. Mäkitalon mielestä näkökulma on mielenkiintoinen.

– Amerikkalaisilla on vuoden -45 jälkeen ollut muutama muu sota, jota he voivat muistella. Ymmärrän hyvin, että Suomessa ollaam kiinnostuneita sodista etenkin nyt, kun saamme vielä hetken nauttia viimeisten veteraanien kertomuksista.

Sodalla on kauaskantoiset vaikutukset kansakunnan identiteettiin, vaikka yhtäjaksoista rauhanaikaa olisi takana sata vuotta.

– Paasikivi taisi sanoa aikanaan, että kansakunta joka ei pysty puolustautumaan ei ansaitse itsenäisyyttä. Me olemme olleet jääräpäinen kansa koko historiamme ajan. On monia esimerkkejä taisteluista, joissa on tiedetty käyvän huonosti ja siitä huolimatta puolustettu sitä, mikä on meille omaa. Euroopassa on joitakin kansoja, jotka ovat tehneet toisenlaisen ratkaisun: vastarinta on ollut tosi lyhyttä tai sitä ei ole aloitettukaan.

Myös Petri Pietiläinen kertoo joskus ajatelleensa, että Suomessa on jääty ikään kuin jumiin sotiin.

– Nyt ajattelen, että jokaisella kansakunnalla pitää olla isoja kertomuksia. Sotiin jumiin jääminen on huonosti sanottu, koska se on myös historian läpikäymistä. Nyt on päästy tasapainoon ja alettu kertoa asioista niin kuin ne ovat. Ei se ole jumiin jäämistä. Kyllä asioita pitää käsitellä.