Joka kerta kun sana ”tuloerot” mainitaan, intohimot heräävät. Niin tapahtui myös perjantaina, kun Ylen uutinen hallituksen tuloeroja siivittävästä politiikasta julkaistiin. Oitis käynnistyi vääntö siitä, mihin saakka moiset erot ovat kohtuullisia ja oikeutettuja, vai ovatko erot kenties vääjäämättömän luonnollisen kehityksen tulosta. (”Kas toiset nyt vain ovat fiksumpia ja ahkerampia kuin toiset.”)
Joka kertaa herää myös epäilys, onko eroissa mitään radikaalia muutosta edes tapahtunut.
Sen jälkeen ei kestäkään kuin tovi, kun aletaan ruotia pienituloisia. Onko muka tuo tyyppi, jolla on varaa värjätä tukkansa, pienituloinen? Tyyppi, jolla on iso dobermanni ruokittavana? Joka ei käy sienessä, vaikka metsä on nyt rouskuja pullollaan?
Karuimmillaan väitetään, ettei Suomessa edes köyhiä ole. Ne todelliset köyhät asuvat bangladeshilaisissa slummeissa ja Etelä-Sudanin pakolaisleireillä. Tai litkivät laskiämpärin loppuja sata vuotta sitten.
Karuimmillaan väitetään, ettei Suomessa edes köyhiä ole.
Nyt ei ole kuin lusmuilijoita, joita pitäisi vedellä ympäri korvia, kuten muuan poliitikonalku muutama vuosi sitten totesi. Ja jos ne eivät ansaitse mitään, niin ihan ansaitusti.
Kuten Ylen uutisessakin todettiin, Suomessa tuloerot kasvoivat vauhdilla 1990-luvun jälkipuoliskolla. Sen jälkeen niitä kuvaavassa käppyrässä on seurannut pieniä laskuja ja nousuja, mutta paluuta 1970- ja 1980-luvun tasaisen tulonjaon yhteiskuntaan ei ole näköpiirissä.
Ihmisten asenteet ovat muuttumassa – ja sitä myötä politiikka.
Nyt painotetaan yksilöllisyyttä.
Toki hyvinvointivaltiota vielä arvostetaan, mutta akanvirta on jo näkyvissä – yhä kärkkäämmin kieli kääntyy puhumaan ”holhousyhteiskunnasta”, jossa ihmiset ”verotetaan hengiltä”.
Kansan arvot 2016 -tutkimuksessa näkyikin selvä käänne halukkuudessa maksaa lisää veroja hyvinvointivaltion ylläpitoon. Niinpä tuloerojen kasvulla lienee jo kannatuspohjaa.
Yhä vieläkin jotkut jäävät starttiviivalla telineisiin.
Yksilöllisyyttä palvovana aikana yhä useammat uskovat menestyksensä olevan yksinomaan omaa ansiota ja unohtavat yhteiskunnan roolin. Niin ikään hyvinvointivaltion mantra ”mahdollisuuksien tasa-arvosta” on katsottu olevan jo valmis projekti.
Mutta eipä vain ole. Yhä vieläkin jotkut jäävät starttiviivalla telineisiin. Eivätkä siksi, että olisivat erityisen tyhmiä, vaan siksi, etteivät ole koskaan oppineet hyödyntämään omaa potentiaaliaan.
Ja sitten on niitä, joille käy yksinkertaisesti huono tuuri. Jotka sairastuvat tai jäävät työttömiksi.
Tuloerot kasvavat aina nousukauden myötä – ja nousukauttahan tässä nyt odotellaan. Nousukautena rikkaat rikastuvat niin, etteivät muut ehdi mukaan. Raha tulee rahan luo.
Tästäkin on saatu aihetta motkotukseen, että ei kai nyt yksien rikastuminen ole muilta pois. Sitä paitsi eihän köyhien asema faktisesti huonone, vaan jopa kohenee jonkin verran.
Nousukauden myötä nousevat kuitenkin myös hyvän elämän standardit.
Nyt helposti ajatellaan, ettei pulaan joutuneen pidä nauttia tämän ajan mukavuuksista etuuksia ansaitakseen.
Viisikymmentäluvun vuorineuvos olisi tämän päivän mittapuun mukaan ehkä keskiluokkainen, tuskin sitäkään. Jo taloustieteilijä Adam Smith puhui 1700-luvun lopulla nahkakengistä ja puuvillapaidoista, jotka eivät varsinaisesti ole välttämättömyyksiä, mutta joita ilman köyhäkään ihminen ei voinut näyttäytyä ilman häpeää.
Nyt helposti ajatellaan, ettei pulaan joutuneen pidä nauttia tämän ajan mukavuuksista etuuksia ansaitakseen. Vaikka lähes 90 prosenttia suomalaisista käyttää internetiä, tulonsiirroilla ei saisi hankkia laajakaistaa. Älypuhelin on vähintään 70 prosentilla, mutta köyhät tyytykööt rupuiseen Nokiaan.
Näin ihmisen mahdollisuudet nousta laskevat entisestään.
Suomalaisten enemmistöllä menee joka tapauksessa mahtavasti. Se kansanosa, joka on saavuttanut The Finnish Dreamin pakettitaloineen, lapsineen ja perheautoineen, nauttii ansaitusti elämästään, mitä nyt haluaa ensi vuonna hiukan isomman citymaasturin ja valkopintaisen Kvik-keittiöremontin. Elintasokisan maalia kun ei koskaan näy.
Kutsummeko huono-osaiset yhteiseen pöytään vai ajammeko heidät ulos?
Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari on käyttänyt huono-osaisuudesta puhuessaan vertausta notkelmista. Näissä notkelmissa eletään käytettävissä olevien tulojen alimman desimaalin elämää.
Notkelmaan ei näy – köyhien ja huono-osaisten elämä on poissa silmistä ja samalla mielestä. Kun he sitten silloin tällöin kömpivät esiin muistuttamaan itsestään, on kuin rähjäinen sukulainen ilmestyisi kesken juhlapäivällisten kerjäämään ilmaista ruokaa.
Kysymys kuuluu: kutsummeko huono-osaiset yhteiseen pöytään vai ajammeko heidät ulos?
Kumpi tapa auttaa yhteiskuntaa enemmän?
Asta Leppä
Kirjoittaja on tietokirjailija ja toimittaja. Hänen tuore kirjansa käsittelee eriarvoisuutta satavuotista taivaltaan juhlivassa Suomessa.