Presidentti Donald Trumpin päästrategi Stephen Bannon antoi elokuussa haastattelun, joka johti hänen potkuihinsa.
– Niin kauan kuin he puhuvat identiteettipolitiikasta, olen saanut heidät nalkkiin. Haluan heidän puhuvan rasismista joka päivä. Jos vasemmisto on keskittynyt rotuun ja identiteettiin ja me saamme jatkaa talouden rationalisointia, pystymme murskaamaan demokraatit, Bannon sanoi American Prospect -lehdelle.
Bannon puhui järkeä.
Yhdysvalloista on tullut vähemmistöjen maa. Sen sijaan, että ihmisryhmien välisiä eroja peiteltäisiin, niitä juhlitaan ja korostetaan. 1960-luvulta lähtien naiset, mustat, seksuaalivähemmistöt ja maahanmuuttajat ovat vaatineet – ja saaneet oikeuksia.
Valkoisen miehen osa on ollut katsoa tätä kehitystä hiljaa vierestä.
Yhdysvalloissa valkoisen identiteetin korostaminen on ollut historiallisista syistä kiellettyä. Valkoisuus on ollut Yhdysvaltojen ensimmäisen identiteettiliikkeen, Ku klux klanin heiniä.
Maan väestöpohja on kuitenkin pikku hiljaa muuttumassa. Nykyään monet valkoiset kokevat kuuluvansa vähemmistöön. Monella paikkakunnalla he sitä ovatkin.
Muista vähemmistöistä poiketen valkoisten ongelmia ei juuri julkisuudessa puida.
Liberaali Amerikka kinastelee mieluummin transihmisten oikeudesta käyttää sukupuolensa mukaista vessaa tai palvella armeijassa. Samaan aikaan tv-kanavat tuovat amerikkalaisiin olohuoneisiin uutiskuvia rotumellakoista. Mielenosoittajan kyltissä lukee ”Mustat elämät merkitsevät”.
Donald Trump osasi vaalikampanjassaan hyödyntää näitä amerikkalaisen kulttuurin tummia pohjavirtauksia. Hän ei koskaan sortunut avoimeen rasismiin, mutta rajankäynti oli jatkuvaa.
Kansallisen vaalitutkimuksen mukaan Trumpin kannatus esivaaleissa oli suorassa yhteydessä siihen, miten tärkeänä valkoiset republikaanit pitivät valkoista identiteettiä. Mitä tärkeämpänä asiana vastaaja piti valkoisuutta, sitä todennäköisemmin hän antoi äänensä Trumpille.
Oman identiteetin korostamisessa ei ole mitään väärää. Ongelmaksi identiteetti muuttuu, kun siitä tulee julkisen keskustelun ainoa sisältö. Juuri näin on käymässä Yhdysvalloissa.
Tähän mennessä suurin Trumpin vastainen mielenosoitus järjestettiin tammikuussa, kun yli puoli miljoonaa prostestoijaa saapui Washingtoniin. Mitä he vaativat?
Naisten oikeuksia.
Vaatimus oli erikoinen, sillä vuonna 2017 naisten asema Yhdysvalloissa on verrattain hyvä. Trumpin kourimisskandaali toi ihmismassat kaduille vain ja ainoastaan, koska 1960-luvulla alkanut kulttuurisota on jo aikoja sitten päättynyt liberaalien voittoon.
Tässä sodassa oikeisto sai viimeisen sanan taloudenhoidossa, mutta vasemmisto pääsi niskan päälle kulttuurissa. Nykyään jokainen tietää, että kaikkia ihmisryhmiä pitää kunnioittaa ja kohdella tasaveroisesti.
Tästä vallankumouksesta huolimatta amerikkalaiset marssivat kuin Valkoisessa talossa istuisi Eisenhower.
Miksi identiteetti sitten on saanut etuajo-oikeuden yli kaikkien muihin yhteiskunnallisten kysymysten? Yksi vastaus on identiteettipolitiikan helppous.
Vähemmistöpuhetta on helppo lietsoa ja siihen on helppo lähteä mukaan. Jos Trumpin entistä päästrategia Bannonia on uskominen, tähän on tietoisesti pyritty.
Myös tunteilla on merkitystä. Kukaan ei lähde kadulle marssimaan huolissaan tuotannon automatisoitumisesta, Kiinan noususta tai vaikka veropohjan rapautumisesta.
Kukaan ei lähde, sillä kenenkään minäkuva ei ole kiinni näistä asioista. Robotisaatiossa ei ole mitään henkilökohtaista, siitä puuttuu tunne.
Kohtalon ivaa on, että juuri nämä sivuun työnnetyt asiat koskettavat tulevaisuudessa kaikkia amerikkalaisia sukupuolesta, ihonväristä tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta.
Joskus identiteetti edellä tehty politiikka johtaa suoraa hulluuteen. Viisi vuotta sitten tapahtuneen Sandy Hook -kouluammuskelun jälkeen toistakymmentä osavaltiota on hyväksynyt uusia aselakeja. Lähes kaikki lait helpottavat aseiden hankkimista tai kantamista.
New York Timesin kolumnistin David Brooksin mukaan selitys löytyy identiteetistä. Aseen omistaminen lähettää viestin. Ase viestittää vapautta, kykyä hallita omaa kohtaloaan yhä nopeammin muuttuvassa vaarallisessa maailmassa.
Tällaiseen mielikuvamaailmaan monen konservatiivin täytyy tarttua, kun parempaakaan tarinaa ei ole tarjolla.
Voiko tilanne sitten muuttua?
Vuonna 2011 nähty Occupy Wall Street -liike oli tuulahdus jotain uutta. Se pyrki nostamaan julkiseen keskusteluun maan kasvavan taloudellisen eriarvoisuuden, joka liikkeen sloganin mukaan koski 99 prosenttia amerikkalaisista.
Ideologisesti sekava liike jäi kuitenkin lyhytikäiseksi. Se ei ehtinyt järjestäytymään ja kanavoimaan energiaansa poliittiseen järjestelmään.
Occypy Wall Streetin saama suosio kuitenkin heijastui esimerkiksi Bernie Sandersin kannatukseen demokraattien esivaaleissa.
Äärivasemmistolaiseksi leimattu Sanders ei ole arastellut puhua identiteettipolitiikan vaaroista.
– Yksi demokraattisessa puolueessa käytävistä kamppailuista tulee olemaan, pystymmekö me siirtymään identiteettipolitiikasta eteenpäin, Sanders sanoi hävittyään puolueensa presidenttiehdokkuuden.
Sanders hävisi Hillary Clintonille, joka vaalikampanjansa aikana jaksoi tunnollisesti luetella lähes kaikki eri vähemmistöryhmät jokaisessa puheessaan.
Se ei kuitenkaan riittänyt. Jos poliitikko alkaa luetella vähemmistöjä, hänen on paras listata ne kaikki, valkoisia unohtamatta. Toinen vaihtoehto on olla luettelematta ja keskittyä kaikkia ihmisiä yhdistäviin ongelmiin.
Tähän muutokseen Yhdysvallat ei ole valmis.