Millaisia tunteita Ossi Nymanin taannoinen haastattelu Helsingin Sanomissa itse kussakin herätti? Nymanhan kertoi olevansa ”ideologisesti työtön”, menevänsä pitkin hampain työhaastatteluihin ja tokaisevansa siellä että ”työkkäri pakotti”.
Nyman ei kuulemma suin surminkaan menisi krääsäkauppaan myymään kiinalaisissa hikipajoissa tuotettuja takkikoukkuja, tekokukkia ja kierrevihkoja, vaan mieluummin kirjoittaisi kotonaan.
Nymanin esikoiskirjan nimi on Röyhkeys.
Tästä röyhkeydestä ”kansa” tietenkin raivostui. Jopa oma äitini tuohtui, koska oli tehnyt töitä 15-vuotiaasta yli eläkeiän. Suurin osa kommentoijista halusi katkaista Nymanin tuet. Nymania oltiin niin ikään patistamassa risusavottaan ja vanhustenhoitajaksi.
Selvää on, että Nyman sohaisi hyvin arkaan kohtaan yhteiskunnassamme.
Mytologia työhullusta kansasta, joka raatoi itsensä vaikka hengiltä – kunhan vain tuli yhteisön hyväksymäksi
Yhdeksänkymmentäluvun laman synkimmissä syövereissä sosiologi Matti Kortteinen julkaisi tutkimuksensa Kunnian kenttä – suomalainen palkkatyö kulttuurisena muotona. Kortteinen lasketteli alas koskea ja Koskenkorvaa saadakseen karskit työmiehet puhumaan suhteestaan työhön.
Tutkija haastatteli myös pankkitoimihenkilöitä, joista useimmat olivat naisia. Kortteinen päätteli, että suomalainen työ oli ennen muuta selviytymisen eetosta, vittumaisia pomoja, raatamista, rankat työt vaativat rankat huvit -meininkiä, kunniaa, häpeää ja pärjäämistä.
Sellainen näkemys sopi ajan henkeen ja kansalliseen mytologiaan työhullusta kansasta, joka raatoi itsensä vaikka hengiltä – miehet työn vuoksi, naiset toisten ihmisten eteen – kunhan vain tuli yhteisön hyväksymäksi.
Mutta päteekö sama eetos yhä?
Ehkä onkin niin, että raivo Nymania kohtaan heijasteli osin tuon vanhan työkulttuurin murrosta – salaisia toiveita ja piilotettuja fantasioita, joissa ihminen liitelisi vapaana kuin taivaan lintu, tekisi vain häntä itseään miellyttäviä töitä ja tulisi silti toimeen.
Maalailivathan jopa taloustieteilijä Joseph Maynard Keynes ja matemaatikko Bertrand Russell aikoinaan tulevaisuutta, jossa koneet tekisivät enimmät työt ja ihmiset keskittyisivät tiedon saantiin ja itsensä kehittämiseen arkisen raadannan asemesta.
Yksi todiste murroksesta voisi olla se, että vapaa-aika on Tilastokeskuksen työolotutkimuksen perusteella tullut suomalaisille liki tuplasti tärkeämmäksi 80-luvun puoliväliin verrattuna (perhe on koko ajan ollut elämän tärkein osa-alue).
Työ- ja elinkeinoministeriön työolobarometrin vastaajat näkivät työhalujen laskevan tulevaisuudessa, samoin työn mielekkyyden. Viime vuosina pessimismi on tosin taittunut.
Sekin kertoo jostakin, että työn sisältö on noussut aina vain palkkaa tärkeämmäksi. Nykynuoria moititaan siitä, kuinka ne haluavat vain ”viihtyä” duunissa ja havittelevat turhanpäiväisiä, tuottamattomia luovan alan töitä.
Mutta niinhän ajattelevat myös useat aikuiset. Kuinka moni tälläkin hetkellä haaveksii, että saisi elantonsa savikippojen dreijauksesta, piippolakkien huovuttamisesta, luonnossa samoilusta, ultrajuoksemisesta tai kodin sisustamisesta – omasta rakkaasta harrastuksestaan.
Myös suomalaisten sitoutuminen työhön on työelämätutkija Teemu Turusen mukaan ”alle eurooppalaisen keskitason”. Sekin sotii työhullun kansan mytologiaa vastaan.
Samalla viikolla kun firma oli tehnyt huipputuloksen ja henkilöstö palkittiin kahvilla ja mansikkakakulla, sähköpostissa ilmoitettiin yt-neuvotteluista
Laiskoiksi ei suomalaisia voi toki moittia. Ei, jotakin suurempaa on tapahtunut työelämässä ja yhteiskunnassa ylipäätään.
Yksi asia on kuitenkin varmaa.
Mitä mielekkäämmäksi ihminen työnsä kokee, sitä tuottavampi hän on. Kaverini alkoi sairastella heti sen jälkeen, kun työpaikalla alettiin mitata kunakin päivänä solmitut asiakassopimukset. Samalla viikolla kun firma oli tehnyt huipputuloksen ja henkilöstö palkittiin kahvilla ja mansikkakakulla, sähköpostissa ilmoitettiin yt-neuvotteluista.
Pään yläpuolella heiluva Damokleen miekka ei varsinaisesti lisää työteliäisyyttä.
Rakennuslehti teetti muutama vuosi sitten kyselyn lukijoilleen. Suurimmaksi huolenaiheeksi nousi ammattiylpeyden katoaminen: raksatyypit olivat itsekin työnsä jäljestä huolissaan.
Yksin laiskuudesta ei juttu kiikastanut, vaan ennen muuta siitä, että kaikessa piti säästää ja alihankkijoita tuli ja meni. Työtä tekevä haluaa nähdä työnsä tulokset.
Ihmisiä jäytää siis pelko persuuksissa, mutta myös huono omatunto. Työ on yhä tärkeää, mutta sille ei haluta uhrata kaikkea Kortteisen verenmakusuussa -ideologian tapaan. Harva haluaa enää kuukahtaa sorvin ääreen.
Kenties Ossi Nyman vain sanallisti sen kaamean, kielletyn ajatuksen, jota yhä useampi on hautonut yön pimeinä tunteina happosalpaajapurkkia ja purentakiskoja hamuillen.
Että pääsisipä jo eläkkeelle – tekemään sitä, mitä oikeasti haluaa.
Asta Leppä
Kirjoittaja on tietokirjailija ja toimittaja. Hänen tuore kirjansa käsittelee eriarvoisuutta satavuotista taivaltaan juhlivassa Suomessa.