Kun Matti Kaivosoja oli pieni, hänen isänsä vei pojan hyvän ystävänsä kymmenlapsiseen perheeseen viikoksi, jotta poika kesyyntyisi ja oma perhe saisi hengähtää.
– Ehkä olin aika jukuripää. Toisaalta aika kiltti, mutta ehdoton, pohtii Kaivosoja nyt.
Vierailu auttoi: ison katraan keskellä poika joutui kaivamaan itsestään lisää sopeutumiskykyä. Sittemmin sovittelevuudelle on ollut käyttöä työelämässäkin: Kaivosojasta tuli lastenpsykiatri ja perheterapeutti, Keski-Pohjanmaan sosiaali- ja terveyspalvelukuntayhtymän ylilääkäri ja perheiden palveluiden toimialuejohtaja. Hän myös opettaa Turun yliopistossa.
Laatikko on kasvanut hyvässä ja pahassa
Maailma on muuttunut pikku-Matin ajoista. Kaivosojan mielestä suurin muutos hänen lapsuudestaan näihin päiviin on siinä, että kasvun ympyrät olivat tuolloin tarkemmin rajatut kuin nykyään. Vaikka hän muutti lapsena monta kertaa, asettuminen ja johonkin kuuluminen oli helppoa ja selkeää. Harrastukset olivat lähellä, eikä lapsia kuljetettu ympäriinsä.
– Verkostot olivat lähelle kuulumista. Nyt pitää osata kuulua niin monella tasolla erilaisiin asioihin, että se alkaa repiä jo 10-vuotiasta.
Vanhempien tehtävä onkin pitää huoli siitä, ettei homma hajoa liikaa. Kaivosoja sanoo, että valtaosalla lapsista menee todella hyvin. Toisaalta aiempaa vaikeampaa on niillä, joilla on luottamus- tai keskittymisvaikeuksia tai ongelmia tunteiden hallinnassa.
Lomia suunnitellaan ja niistä haaveillaan, mutta kannattaisi käyttää aikaa oman arkensa haaveiluun: miten haluaisin päiväni kuluvan ja arkeni sujuvan
Matti Kaivosoja
– Nyt odotetaan niin monessa kerroksessa osaamista yhtä aikaa. Oli turvallisempaa, kun se laatikko oli pikkuisen rajatumpi, sanoo Kaivosoja.
Perustarpeet eivät sen sijaan juuri ole muuttuneet: lapsi tarvitsee huolenpitoa, johonkin kuulumista ja mahdollisuuksia samaistua ja onnistua.
Moni asia on toki myös parantunut, kun "laatikko" on kasvanut. Terveydenhuolto, varhaiskasvatus ja koulutus ovat harpponeet eteenpäin, eikä yhteiskunta rajoita lapsen mahdollisuuksia kuten ennen.
– Jos olit syntynyt paikkaan, jossa sinusta pitää tulla kirvesmies, vaikka olet sormiltasi viulisti… Nyt annetaan enemmän mahdollisuuksia.
Hyvä arki on tavoittelemisen arvoista
Kaivosojan mielestä on tärkeää oppia arvostamaan arkea – ei pyrkiä siitä pois tai saada siihen poikkeuksia. Arjesta huolta pitäminen tarkoittaa perusasioita nukkumisesta palautumiseen.
Niinpä lastenpsykiatri ei puhuisikaan laatuajasta, vaan panostaisi siihen, mitä tavallisina päivinä tapahtuu.
– Lomia suunnitellaan ja niistä haaveillaan, mutta kannattaisi käyttää aikaa oman arkensa haaveiluun: miten haluaisin päiväni kuluvan ja arkeni sujuvan.
Lapsista hän on huolissaan: esimerkiksi sosiaalinen media vie lapsilta ja nuorilta aikaa, jolloin he eivät ole varattuja mihinkään. Silloin voisi ehtiä miettiä, mitä oman pään sisällä liikkuu.
Kaivosoja haluaisi mediakasvatukseen ujutettavaksi ajatuksen siitä, ettei aina tarvitse olla tavoitettavissa. Rauhoittumisen puute ja siitä johtuva krooninen väsymys voivat näkyä stressioireina ja levottomuutena niin yksilöillä kuin porukassa.
– Peruskoululuokat olisivat aika paljon rauhallisempia, jos lapset osaisivat edellisiltana rauhoittua paremmin ja antaa aikaa itselleen. Me ehkä huomaamattamme hyväksymme sen: tällaistahan tämä on.
Kaivosoja kannustaa tarvittaessa vaikka pyjamapäiviin tai lautapeli-iltoihin, jolloin kukaan ei tule kylään eikä perhe mene mihinkään: silloin ollaan kotona ja toisiaan varten.
Koulu on lapselle mahdollisuus sosiaalistua
Koulu on lastenpsykiatri Matti Kaivosojan mielestä valtava mahdollisuus: koulu ja päiväkoti ovat paikkoja, joissa lapset ja nuoret luontevasti ovat.
Lapsen tarvetta kuulua yhteisöön ja löytää samankaltaisuutta ei pidä väheksyä, ei myöskään koulun mahdollisuutta tarjota sille areena. Peruskoulu on paikka, jossa lapsesta tulee ryhmän jäsen – tai hänet tuupataan siitä ulos, sanoo Kaivosoja.
– Se on jokaisen mahdollisuus kuulua ryhmään ja sosiaalistua. Nuorta ei voida sosiaalistaa väkisin: että sosiaalistu näin, sanoo Kaivosoja.
Hän myöntää, ettei makrotasolla voi ratkoa mikrotasolla tapahtuvia asioita eli mikään ministeriö ei voi määrätä lapsia hyväksymään toiset porukkaan. Kaivosojan mielestä jo hallinnossa pitää kuitenkin huolehtia siitä, ettei Suomeen rakennu malli, jossa pienen lapsen tarpeet jäävät huomioimatta.
Monissa valtakunnallisissa hankkeissa vaikuttanut Kaivosoja on asiantuntijana sosiaali- ja terveysministeriön selvityshenkilöryhmässä, joka kartoittaa sivistys- ja sote-palveluiden yhdyspintoja. Se tarkoittaa huolehtimista siitä, ettei sote-uudistuksessa panna eri budjetteihin asioita, jotka kuuluvat sekä kouluun että lapsen muuhun hyvinvointiin ja yritetä siirtää vastuuta toiselle taholle.
– Tiedämme terveydenhuollosta, että välillä arvotaan, kuuluuko asia Kelan vai sairaanhoitopiirin budjettiin: onko esimerkiksi koulupsykologin työ koulun vai terveydenhuollon työtä. Pitäisi päästä siitä, ettei ensimmäisenä mietittäisi, kenelle se nakitetaan vaan että nähdään, kuinka tärkeää se työ on.
Ensin edellytykset, sitten vaatimukset
Kaivosoja kaipaa joustavuutta aikuisilta ja yhteiskunnalta; lapset ovat hänen mukaansa kyllä joustavia luonnostaan. He voivat kuitenkin jäädä esimerkiksi yhä vain aiemmin vastaan tulevien vaatimusten jyräämiksi.
Eräs tutkimus kertoo, että loppuvuodesta syntyneet saavat tarkkaavaisuushäiriödiagnoosin todennäköisemmin kuin alkuvuonna syntyneet. Tämä kertoo Kaivosojan mielestä siitä, että vaatimukset asetetaan kalenterin, ei lapsen kehityksen mukaan.
– En minä oikein usko, että loppuvuodesta syntyminen aiheuttaisi ihmisen päähän jotain. Kyllähän se on järjestelmässä.
Toinen tutkimus taas osoittaa, että Ruotsissa urheilun joukkuelajien huippuyksilöt ovat pääosin tammi–maaliskuussa syntyneitä. Nämä tutkimukset piirtävät Kaivosojan mielestä pelottavaa kuvaa siitä, kuinka lapsiin kohdistetaan muotin mukaisia odotuksia sen sijaan, että heidät nähtäisiin yksilöinä.
Aina voi ajatella, ettei tee mitään kuten vanhempansa tai tekee sen paremmin. On toinen juttu, kuinka kauas laatikosta pystyy astumaan
Matti Kaivosoja
– Niitä jotka ovat vahvoja, tuetaan löytämään löytämään vahvuutensa. Jos taas kärjistetysti sanoen loppuvuonna syntyneet saavat vähitellen häirikön roolin ja muita suurempi osa heistä saa ADHD-diagnoosin, niin kyllä se kertoo, ettemme mukauta vaatimuksia lapsen kehitykseen vaan omiin odotuksiimme. Ja ne taas kulkevat esimerkiksi kalenterin mukana.
Kaivosoja toivookin, että varhaiskasvatuksessa ja opetuksessa voitaisiin panostaa siihen, että ensimmäiseksi tutustutaan lapsen kehitysedellytyksiin, ominaispiirteisiin ja esimerkiksi temperamenttiin, joka ohjaa kehittymistä.
Omasta taustastaan ei voi hypätä loputtoman kauas
Kaivosojan äiti teki perhetyötä kotiavustajana ja isänsä oli kasvatusasioista kiinnostunut rakennusmestari.
Nuoren Matin kasvuun heijastui se, että isän ja äidin kodeista perintönä tulivat erilaiset perhemyytit: isän kotitaustan elämänkatsomuksen mukaan saattaa kuitenkin käydä huonosti, vaikka kuinka koettaisi elää oikein. Äidin suvussa taas oli vastoinkäymisistä huolimatta suurempi usko siihen, että hyvin kaikki lopulta käy. Itse Kaivosoja kokee kulkevansa pikemminkin äidin jalanjäljissä.
Hänen vanhempansa edustivat myös eri herätysliikkeitä.
– Se johti tietynlaiseen jännitteeseen ja rajalla kasvamiseen. Se sai miettimään, mitä on ihmiseksi tuleminen ja ihmisenä oleminen joukossa.
"Rajalla kasvaminen" on vaikuttanut myös siihen, millaisen kodin Kaivosoja on halunnut luoda omille lapsilleen. Toisaalta hän sanoo, että on aina rajallista, kuinka kauas voi hypätä omasta kasvualustastaan. Lastenpsykiatri ajattelee asioita kolmen sukupolven mitassa: yhdessä sukupolvessa asiat eivät koskaan täysin muutu.
– Aina voi ajatella, ettei tee mitään kuten vanhempansa tai tekee sen paremmin. On toinen juttu, kuinka kauas laatikosta pystyy astumaan, Kaivosoja pohtii.
Jokainen on vanhempi omista lähtökohdistaan
– Ja sinunko pitäisi olla lastenpsykiatri! on yksi lapsista tokaissut tiukkana hetkenä isälleen.
Seitsemän lapsen isä ja viiden lapsen vaari on antanut itselleen luvan olla isä niistä lähtökohdista, jotka hänellä on.
– Tietysti minulla on oma temperamenttini ja oma tapani olla. En arvota sitä niin, että se on hyvä tai huono. En voi olla vanhempi itseni ulkopuolelta, olen sitä mitä olen.
Se tarkoittaa tarvittaessa myös anteeksipyytämistä lapsilta silloin kun tulee mokattua tai vaikkapa jätettyä kuuntelematta. Kaivosoja on tehnyt uravalintoja perhettä ajatellen ja jättänyt suostumatta moneen valtakunnalliseen työhön, jotka olisivat syöneet perheen arkea.
Työstään hän sanoo kuitenkin aina innostuneensa liikaakin. Kun perheen pojista kaksi oli pieniä, he kysyivät isältään, milloin tämän väitöskirja valmistuu.
– Aloin selittää esitarkastajia, professoria ja tiedekuntaneuvostoa. Sitten hoksasin kysyä, miksi he sitä kysyvät. "Milloin sää taas kuulet, kun sulle puhuu?" vastasivat pojat.