RIIHIMÄKI Vielä reilut 500 vuotta sitten Muranon saarella oli Venetsian kaupunkivaltion tarkoin vartioitu salaisuus.
Kun Buranon saarella tehtiin taidokkaita pitsitöitä, niin Muranon saarella valmistettiin lasitöitä, jotka olivat haluttua kauppatavaraa.
Siksi lasinpuhaltajilla ei ollut lupaa poistua saarelta kuolemanrangaistuksen uhalla.
Muranon lasitehtaissa työskentelevillä oli hallussaan tietotaito, jonka katsottiin olevan valtiosalaisuus.
Venetsia keskitti kaiken lasiteollisuutensa tälle saarelle 1200-luvulla. Näin pystyttiin valvomaan, ettei tärkeä vientituote, taidokkaiden lasituotteiden valmistus levinnyt muualle Eurooppaan.
Esimerkiksi Muranon ohuet, cristallo-lasista tehdyt peilit olivat aivan omaa luokkaansa. Valmistustapa pystyttiin pitämään salaisuutena peräti 100 vuoden ajan, kunnes muutamat peilintekijät saatiin houkutelluksi muualle.
Törngren halusi nostaa Nuutajärven arvostusta
Myös raidallisen filigraanilasin valmistus oli Venetsian salaisuus. Niiden tekeminen oli aloitettu Muranossa 1540-luvulla.
Filigraanilasissa lasimassaan sulatetaan ohuita värillisiä lasipuikkoja, jotka muodostavat lopulliseen työhön säännöllisen kierteisen spiraalikuvion.
Aikansa teollisuusvakoilijat olivat jo vähitellen päässeet selville tästä lasista ja sen valmistuspaikasta.
Muutamat lasinpuhaltajat uhmasivat kuolemanrangaistusta livahtamalla pois Muranon saarelta ja siirtymällä hyvin palkattuina työskentelemään Euroopan lasitehtaisiin taito takataskussaan.
Tänä syksynä on kulunut 160 vuotta siitä kun filigraanilasi saapui Suomeen, Nuutajärven lasitehtaalle. Tuohon aikaan filigraania, kuten Venetsian lasitehtaiden muitakin taidonnäytteitä, pidettiin aikansa hienoimpana lasina.
– Nuutajärvelle tuli vuonna 1849 uusi omistaja Adolf Törngren, joka halusi tehdä tehtaasta kansainvälisen. Hän rekrytoi lasinpuhaltajia Keski-Euroopasta. Joukossa oli myös ranskalainen lasinpuhaltaja Charles Bredgem, kertoo Kiehtova kierre –kirjan tekijä, toimittaja Marja-Leena Salo Nuutajärveltä.
Bredgem oli hienolasimestari ja hänen tehtävänsä oli tuoda taitoa Suomeen. Hän opetti ensimmäisenä suomalaisille filigraanilasin valmistamista.
Koko Nuutajärven kyläyhteisö hämmästeli ranskalaisen taitoja.
Nuori Alfred istui ja tarkkaili mestareita
Charles Bredgem opetti filigraanilasin taidon ensin kahdelle saksalaiselle puhaltajalle, koska hänellä ei ollut omia poikia. Yleensä mestari salasi taitonsa muilta kuin omilta jälkeläisiltään.
Lasihytisssä istui myös 15-vuotias Alfred Sundell, joka tarkkaili Bredgemin puuhia.
– Oppi tapahtui siihen aikaan niin, että nuoret pojat istuivat alkuun lasihyteissä puupalleilla ja katselivat kuinka puhaltajat työskentelivät.
Niinpä nuori Alfred painoi mieleensä kaiken näkemänsä.
Nuorukainen ei vielä tuolloin aavistanut, että juuri hänen jälkeläisten kautta filigraanilasin valmistustaito tulisi säilymään Suomessa läpi vuosikymmenten.
– Filigraanilasi on kallista, arvostettua, vaikeasti valmistettavaa ja vaikeasti myytävää, kirjoittaa toimittaja Marja-Leena Salo kirjassaan.
Alfred Sundell (1848-1925) oli metsänvartijan poika, joka isovanhemmat toimivat kankureina Lounais-Hämeessä, Jokioisilla.
Alfred tuli Nuutajärvelle töihin vuonna 1863. Hän ei ollut lasinpuhaltaja, vaan upokkaantekijä. Koska hän ennätti olla lasitehtaalla yhtä aikaa Charles Bredgemin kanssa, niin hän oli nähnyt myös miten filigraania tehtiin.
Alfred sai kuusi poikaa, joista neljä jatkoi isänsä ammatissa. Näin syntyi suku, jonka jäsenet työskentelivät 120 vuoden ajan Nuutajärvellä.
– Silloin taitoja salailtiin muilta paitsi omilta jälkeläisiltä. Näin taito siirtyi ja pysyi Sundellin suvussa, Salo muistuttaa.
Italialaiset epäonnistuivat Nuutajärvellä
Suvun viimeinen edustaja, Taisto Sundell jäi eläkkeelle lasipuhtajanmestarina vuonna 2003.
Se tiedetään, että Sundellin veljekset Otto ja Oskari, kokeilivat filigraanilasin valmistusta 1930-luvulla.Veljekset valmistivat silloin kopioita vanhoista filigraaniesineitä museota varten.
Tässä työssä oli mukana myös Oton poika Yrjö. Hänkin näki miten harvinaista filigraania valmistettiin. Yrjön rooli oli ratkaiseva suomalaisen filigraanin säilyttämisessä muutama vuosikymmen myöhemmin.
Muotoilija Kaj Franck tuli Nuutajärvelle vuonna 1950. Hänen tehtävänään oli nostaa Nuutajärven lasitehtaan arvostusta.
– Franck tiesi, että tehtaalla oli tehty filigraanilasia ja hän halusi herättää sen uudelleen henkiin. Mutta osaajia ei enää löytynyt.
Kaj Franck teki matkan Venetsiaan vuonna 1951 ja toi mukanaan kaksi italialaista lasinpuhaltajaa, Armando Jacobinon ja Giusto Ferron.
Suomalainen lasi ei totellut italialaisten käsissä. Filigraanipuikot katkeilivat ja esineisiin tuli reikiä.
– Suoraan sanoen siitä ei tullut yhtään mitään.
Sitten paljastui, että Nuutajärven prässilasipuolella työskenteli Yrjö Sundell.
Hän oli ollut aiemmin setiensä kanssa verstakossa ja nähnyt miten he valmistivat filigraania. Hänellä oli siis tarvittavaa tietoa.
Kiehtova kierre -kirjassa Marja-Leena Salo olettaakin, että Yrjö Sundell on se, jota voidaan kiittää filigraanilasin taidon siirtämisestä nykypolville.
– Oletan, että tämä on se linkki.
Yrjö Sundellin tärkeä rooli taidon säilyttäjänä
Yrjö Sundell (1909-1989) työskenteli Nuutajärvellä varsinaisesti puristelasin parissa. Hän oli hyvin mustasukkainen kehittämistään uusista lasitekniikoistaan. Niinpä hän lukitsi aina valmistamansa työvälineet kaappiinsa.
Ennen kuolemaansa Yrjö Sundell hautasi jopa työkalunsa omaan kotipihaansa.
Yrjö ystävystyi 1950-luvulla lasitehtaan taiteellisen johtajan Kaj Franckin kanssa. Yrjö pystyi siis näyttämään Frackille isänsä filigraanitekniikan periaatteet.
– Tätä yhteyttä ei aiemmin tiedetty, vaan onnistuin saamaan sen eri kautta selville, Marja-Leena Salo myhäilee.
Olennainen ero italialaisten käyttämään tekniikkaan oli se, että suomalaiset tajusivat käyttää esimuottia, jonka reunoilla ohuet lasisauvat olivat jo valmiiksi asetettuina.
Näin Sundellin lasinpuhaltajasuku kantoi Charles Bredgemin Suomeen tuoman muottitekniikan muotoilija Kaj Franckille.
Sundellin suvun filigraania on myös parhaillaan esillä Suomen lasimuseon näyttelyssä.
Riihimäen Lasille filigraanitekniikka tuli puolestaan hieman myöhemmin Venäjän Pietarista saapuneiden puhaltajien mukana.
– Lasimuseon näyttelyssä näkyy hyvin se ero kahden eri lasitehtaan välillä. Nuutajärvelle oli tyypillistä sinivalkoinen filigraani, mutta Riihimäellä puolestaan väreinä käytettiin punaista, keltaista vihreää ja sinistä.
Marja-Leena Salon mukaan filigraania ei tehty Riihimäellä paljon eikä se saanut kunnolla siipiä alleen.
Klassista filigraania on ammattilaisen lopulta aika helppoa puhaltaa sen jälkeen kun oli kehitetty esimuotti.
Filigraani oli kuitenkin tehtailla sen verran hidasta valmistaa, koska se piti sisällään monia työvaiheita ja tästä syystä lasin hinta karkasi korkealle.
Lasista ei aikoinaan tullut taloudellisesti kannattavaa, mutta sen markkinointiarvo tehtaalle oli kuitenkin suuri.
Kaj Frank yritti omia filigraanin itselleen
Nuutajärvellä Kaj Franck laittoi filigraanissa kaiken uusiksi. Hän hylkäsi klassisen tyylikkyyden, hienostuneisuuden ja ohuuden. Tilalle tuli ronski, rustiikki filigraani, joka elämöi kaikissa väreissä.
– Hän itse kutsui tyyliään räsymattofiligraaniksi ja sitähän se on kun sitä katsoo, Marja-Leena Salo nauraa.
Frackin filigraanissa on useita raitoja tiiviisti vieri vieressä eikä värien järjestyksellä ole niin väliä.
– Ne menee vähän vinksin vonksin, mutta se on hyvin mielenkiintoista.
Pian Nuutajärven tehtaan muutkin muotoilijat huomasivat, että filigraanin valmistuksen taito oli palannut tehtaalle.
Niinpä Oiva Toikka, Kerttu Nurminen ja Heikki Orvola olisivat myös halunneet kokeilla tekniikkaa töissään, mutta Kaj Franck katsoi, että hänellä oli tähän lasiin yksinoikeus.
– He olisivat halunneet käyttää filigraania, mutta kukaan ei uskaltanut. Oiva Toikkakin on kertonut, että se lasi oli tehtaalla pyhä asia.
Kunnes 1970-luvulla vierailevaksi taiteilijaksi tuli Björn Weckström.
– Hänellä ei ollut tehtaan tavoista mitään tietoa. Hän näki filigraania ja tuumi että se on ilmaisuvoimaista ja hän haluaa käyttää sitä töissään.
Niinpä Weckström meni lasihyttiin ja teetätti lasinpuhaltajilla filigraaniesineitä.
Kaj Franckin suuttui tosissaan kun hän sai kuulla asiasta
Miehille tuli iso riita asiasta, koska Franck katsoi, että nyt kajottu hänen omaansa.
– Mutta lopulta riita sovittiin ja he kävivät yhdessä syömässä silakoita lasitehtaan ruokalassa kerran viikossa.
Italialainen lasi on erilaista kuin suomalainen
Suomen lasimuseossa Riihimäellä on nähtävillä myös filigraanin teossa käytettävä muotti.
Muotilla saatiin filigraanilasin valmistusta hieman nopeutettua ja lopputuloksen onnistumisprosentti kasvoi selvästi.
Muotti oli oikeastaan pakko keksiä, koska suomalainen lasimassa on erilaista kuin Italiassa.
– Italialainen lasimassa on pitkää ja venyvää. Sitä voi työstää pidempään kuin suomalaista. Suomessa lasi on lyhyttä ja kovaa.
Suomessa puhaltajalla ei ole kovin paljoa aikaa työstää kuumaa lasia, kun hänen täytyy taas lämmittää lasia uudelleen.
– Tämä aiheuttaa sen, ettei italialainen tekemisen tapa ja tekniikka oikein sovellu Suomeen.
Tästä syystä Franckin Italiasta tuomat puhaltajat epäonnistuivat tehtävässään.
– Olen iloinen filigraanitekniikan tämän hetken tilasta. Meillä on tekijöitä, joille tämä on intohimo. Niin kauan kuin Suomessa lasia valmistetaan niin uskon että tämä säilyy yhtenä tekniikkana muiden joukossa.
– Suomi on ainoa Pohjoismaa, jolla on filigraanista jatkumo. Me voimme kertoa sen historian, nykypäivän ja tulevaisuuden. Muissa Pohjoismaissa ei ole tätä historiaa. Olemme sillä tavoin ainutlaatuinen maa, että meillä on perusta, vakuuttaa Marja-Leena Salo.
Kiehtova kierre -filigraanilasi Suomessa -näyttely on esillä Suomen lasimuseossa Riihimäellä 31.12.2017 asti.