Seison koulun pihalla välituntivahtina, kun lukiolaiset kulkevat ohitseni ruokalaan. Heidän joukossaan on monta sellaista nuorta, jota opetin koko yläkouluajan, mutta valtaosa on lakannut tervehtimästä.
Ennen oppituntini alkua vaihdan muutaman sanan lukion äikänopettajan kanssa entisistä oppilaistani. Yksi heistä on edellistunnilla väittänyt, ettei yläkoulussa opetettu kirjallisuushistoriaa lainkaan. En viitsi vastata, että siihen käytettiin koko ysin kevät, sillä se ei ollut hänen puheittensa merkitys.
En minä tuollaisista pahastu, sillä se kuuluu aikuistumisen rituaaliin. Lukiolaisen silmissä yläkoulun opettaja on yhtäkkiä muuttunut kiusalliseksi jäänteeksi, joka muistuttaa menneistä lapsuuden vuosista. Samalla tapaa he suhtautuivat luokanopettajiinsa siirtyessään yläkouluun, ja todennäköisesti lukion opettajat muuttuvat tolloiksi sillä samalla sekunnilla kun opiskelija aloittaa jatko-opinnot.
Kaikkien mielessä peruskoulu ei kuitenkaan lakkaa koskaan. Hämmentävän moni ei aikuisenakaan pysty puhumaan koulusta objektiivisesti. Jokainen osallistujan suhtautuminen koululaitokseen pohjautuu omiin lapsuus- ja nuoruuskokemuksiin, ja siksi koulua käsittelevä keskustelu ei aina kerro juuri mitään tämän päivän opetuksesta, vaan jostakin, joka tapahtui joskus ennen.
Silloin kun puhuja oli eri ihminen, aivan toinen kuin nyt. Jokainen meistä on viettänyt teini-iän pahimman kuohuntavaiheen koulussa ja siksi suhtautuminen opettajiin on monella aikuisena helposti samanlaista kuin nuorenakin: koulu on kurjaa ja opet tyhmiä.
Uutisten ja kyselyiden kuvitukseksi kaivetaan arkistoista liitutaulu, karttakeppi tai aapiskukko
Koulukeskusteluun tyrkytetään osallistujien omia muistoja, joiden pohjalta vaaditaan radikaaleja muutoksia. Jos eläkeikää lähestynyt kansankynttilä pakotti syömään kaurapuuron loppuun oppikoulussa vuonna -63, tarkoittaa se, että opetus on tänäänkin asiantuntematonta eikä nuoria kuunnella.
Koulukeskustelu paljastaa, kuinka lähellä opettaja oppilastaan on. Vaikka permanentti olisi mennyt pilalle kahdeksankymmentäluvulla tai poskiontelon punkteeraus sattunut, ei tapahtumaa samalla tavalla yleistetä kuvaksi koko Suomen kauneudenhoitoalasta tai nykykirurgian osaamistasosta.
Usein myös media osallistuu menneiden kauhisteluun. Syksyisin koulujen alkaessa iltapäivälehdet pyytävät lukijoitaan lähettämään muistoja inhokkiaineistaan, vihatuimmista kouluruoista tai epäreiluimmista opettajistaan.
Harvoin pohditaan sitä, että oppiaineiden sisältö ei ole opettajan päätettävissä, ilmaiseksi tarjottavat ruoat valmistetaan muutamalla eurolla tai että opettajan täytyy ristiriitatilanteissa tehdä isoja päätöksiä muutamassa sekunnissa.
Uutisten ja kyselyiden kuvitukseksi kaivetaan arkistoista liitutaulu, karttakeppi tai aapiskukko. Olipa kerran mustavalkokuva nurkkaan hätistetystä häpeäjästäkin.
Lopputulos oli outo ainakin minun silmilleni: vuorineuvokset juttelivat iskelmätähtien kanssa wilma-ohjelman merkityksestä
Opettajia ei pidetä asiantuntijoina, kun keskustellaan koulusta. Muutama vuosi sitten Porin Suomi-areenan teemana oli opetus, ja ohjelmisto oli täynnä kouluaiheisia keskusteluita, mutta 800 esiintyjän joukkoon oli hyväksytty vain yksi ainoa luokanopettaja, hänetkin vain yhteen tapahtumaan.
Lopputulos oli outo ainakin minun silmilleni: vuorineuvokset juttelivat iskelmätähtien kanssa wilma-ohjelman merkityksestä ja kansanedustajat sekä työmarkkinajohtajat oppimisen tavoista, eikä kukaan kaivannut joukkoon sellaisia, joilla olisi edes alkeellinen tuntuma siihen, millaista kentän todellisuus on.
Tämän vuoden lokakuussa asetetussa kansallisessa lukutaitofoorumissa pohtii lukuinnon heikkenemistä viisi toiminnanjohtajaa, kuusi kirjailijaa, pari toimitusjohtajaa, mutta vain yksi ope.
Kun koulua ei kuunnella, annetaan ääni sen ulkopuolelle. Sen tähden opetuksen kehittämiseen tilataan lausuntoja yrittäjiltä, konsulteilta ja digifirmoilta.
Kaupallisten konsulttien kannanotoissa opetusta halutaan ryydittää pelillisyydellä, viihdyttävyydellä ja säkkituoleilla. Kaikki kuulostaa hienolta, mutta opettajana kaipaisin ennemminkin pitkäjänteisyyden opettamista. Sen taidon välittämistä, jonka mukaan asioihin täytyy keskittyä ja joskus yrittää monestikin, että onnistuu. Että työ on työtä, teki sen sitten pöydän ääressä tai sohvalla maaten.
En ole kuitenkaan nähnyt hanketta, jossa kartoitettaisiin sitä, mitkä syyt ovat johtaneet huipputuloksiin.
Koska mediassa negatiivinen uutinen pääsee helpommin läpi, koulusta välittyy kielteinen kuva. Vaikka KiVa-ohjelman myötä koulukiusaaminen on vähentynyt, opinahjot kuvataan yksittäisten surullisten tarinoiden kautta. Vaikka tutkimusten mukaan suomalainen koulu on maailman huippua, opettajat leimataan kollektiivisesti digivastaisiksi.
PISA-menestys oli koko yhteiskunnan ansiota, mutta lasku opettajien syytä. Taannoin sitten uutisoitiin kouluruokaansa kuvanneesta ysiluokkalaisesta. Oppilas analysoi eri aterioita ja kehui niitä maukkaiksi, mutta otsikkoon nostettiin tutkijan pottumuisto omilta kouluvuosilta 40 vuoden takaa: ”Me kutsuimme niitä Kinder-perunoiksi.”
Liki viikottain saamme kuulla suomalaisten yltävän erilaisten tutkimusten kärkijoukkoon, olipa kyseessä onnellisuus, veronmaksuinnokkuus tai yhteistyötaidot. En kuitenkaan missään ole nähnyt hanketta, jossa kartoitettaisiin sitä, mitkä syyt ovat johtaneet huipputuloksiin. Sama juttu on koulun kanssa.
Pisa-tutkimuksien huipulla ollaan oltu, mutta liekö milloinkaan tahdottu selvittää, mikä sen sai aikaan ja voisiko samaa mallia toteuttaa myös muilla opetuksen osa-alueilla. Media on aika monta vuotta puhunut siitä, miten koululaitos on rikki, täsmentämättä väitettä mitenkään. Kai riittävä toisto on toiminut, koska samanlaista viestiä alkaa yhä useammin kuulua myös hallintopuolelta.
Tuloksen näkee vaikkapa lukiossa, jossa aloitetaan uusi kehittämishanke ennen kuin edellinen on ehtinyt päättyä saati tuloksia tulla. Ylioppilaskirjoituksiakin tahdotaan rukata niin, että tänä syksynä opinnot alkanut lukiolainen ei tiedä, minkälainen äikänkoe hänellä parin vuoden päästä on. Ei muuten tiedä opettajakaan, eikä siksi osaa opetuksensa suuntaa muuttaa.
Kun keskustellaan koulusta, pitäisi miettiä, puhummeko myytistä vai olemassa olevasta ilmiöstä.
Ei koululaitos voi toki jäädä paikoilleen, kun ympärillä maailma kehittyy. Muutoksia ja uudistuksia kouluun tarvitaan, ja joka työpaikalle tarvittaisiin silloin tällöin ulkopuolinen kyselemään, miksi jokin asia tehdään juuri noin kuin on aina tehty.
Mielelläni toivotan tutkijat, visionäärit sekä bisnespomot saman pöydän ääreen puhumaan siitä, mihin kannattaisi tulevaisuudessa mennä.
Ongelma syntyy silloin, kun oppimista tehdään nykykoulua arkipäivää tuntematta vaikkapa yritysmaailman mallien tai vanhan tiedon pohjalta. Joukossa täytyy olla myös niitä, jotka tuntevat alan, sen logiikan ja jokapäiväisen toiminnan.
Muussa tapauksessa minäkin tahtoisin päästä mukaan vaikkapa nykykirurgian kehittämispalavereihin ehdottamaan, että jatkossa joka avosydänleikkauksessa pitäisi käyttää ainakin 40 prosentin verran paistihaarukkaa.
Kun keskustellaan koulusta, pitäisi miettiä, puhummeko myytistä vai olemassa olevasta ilmiöstä. Jos aina viittaamme siihen tunteita herättävään paikkaan, jossa olimme joskus muinoin, emmekä siihen elävään ja kehittyvään organismiin, missä sadat tuhannet oppilaat toimivat joka päivä, kävelemme aikuisenakin sen ovella seisovan opettajan ohi tervehtimättä.
Käymme keskustelua, jossa tekijää ei kuunnella.
Tommi Kinnunen
Tommi Kinnunen on Kuusamossa syntynyt kirjailija ja äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori. Häntä kiinnostavat teatteri, remontointi ja nikkarointi. Hän on vakuuttunut, että ainoastaan Koillismaalla on oikean näköistä metsää.