Keskiviikkona 6. joulukuuta saatiin kuulla pitkään odotettu ilmoitus, kun 65-vuotias Vladimir Putin kertoi pyrkivänsä jatkokaudelle Venäjän presidentiksi.
Putin vahvisti aikeensa Nižni Novgorodissa GAZ-autotehtaan työläisille pidetyssä tilaisuudessa, mikä oli Putinille oiva mahdollisuus osoittaa olevansa lähellä tavallista työssä käyvää venäläistä.
– GAZ on teidän takananne! yleisöä huudatettiin ja Putin lupautui hakemaan jatkokautta.
Juuri tähän väestönosaan Putin nojautui, kun kaupunkien liberaali keskiluokka turhaantui hänen valtaansa ja lähti osoittamaan mieltään vuoden 2011 duuman vaalien jälkimainingeissa.
Putin nousi valtaan vuonna 2000 sikäli onnellisessa tilanteessa, että Venäjän taloudelle olennainen öljyn maailmanmarkkinahinta oli vahvassa nousussa.
Nyt hän pyrkii neljännelle presidenttikaudelleen aiempaa niukemman talouden oloissa. Myös kansainvälisessä politiikassa tilanne on jännittynyt.
Jeltsinin lojaali seuraaja
Putin nousi alun perin Venäjän presidentiksi operaatiossa, jonka piti vakauttaa Venäjälle Boris Jeltsinin kaudella rakennettu valtajärjestelmä.
Putinin ensimmäisiä toimia virkaatekevänä presidenttinä oli järjestää edeltäjälleen syytesuoja.
Jeltsiniä ympäröneet liikemiespiirit, niin sanotut oligarkit, toivoivat, että Putin pelastaisi ja vakauttaisi talousjärjestelmän, joka oli muotoutunut 90-luvun villissä yksityistämisprosessissa.
KGB-upseerista pietarilaiseksi virkamieheksi
Vladimir Vladimirovitš Putin syntyi työväenluokkaiseen perheeseen Leningradissa 1952. Putinin isä oli taistellut toisessa maailmansodassa ja äiti kokenut Leningradin saarron.
Putin opiskeli Leningradin valtionyliopistossa oikeustieteitä. Sieltä hänet värvättiin turvallisuuspalvelu KGB:n riveihin. 1985–1990 Putin toimi tiedustelu-upseerina Itä-Saksassa asemapaikkanaan Dresden. Tämä ei ollut kaikkein loisteliain sijoituspaikka.
Dresdenissä Putin pääsi lähietäisyydeltä seuraamaan itäblokin murenemista.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 90-luvulla Putin työskenteli apulaispormestarina Pietarin kaupunginhallinnossa.
Tarina kertoo, että Putin osoitti uskollisuutta entiselle Pietarin pormestarille Anatoli Sobtšakille, kun tätä syytettiin korruptiosta. Juuri Putinin lojaalius ilmeisesti nostatti hänen arvoaan Venäjän silloisen presidentin Boris Jeltsinin silmissä.
Putinin on itsekin sanottu pitävän lojaaliutta tärkeimpänä hyveenä. Pietarista Putinia seurasivat monet hänen hallinnossaan keskeisasemiin nousseet luotetut ystävät.
Pääministeristä presidentiksi
Jeltsin nimesi Putinin turvallisuuspalvelu FSB:n johtajaksi ja sitten pääministeriksi 1999.
Pääministerinä Putin oli hyvissä asemissa, kun alhaisesta kansansuosiosta ja heikosta terveydestä kärsinyt Jeltsin ilmoitti erostaan uudenvuoden puheessaan 31.12.1999.
Putinille oli siihen mennessä ehditty rakentaa aikaansaavan ja hyväkuntoisen nuoren johtajan imago. Siinä auttoi vuonna 1999 puhjennut toinen Tšetšenian sota.
Sotaa edelsivät hämäräperäiset pommi-iskut kerrostaloihin Moskovassa ja Volgodonskissa. Putin tuli tunnetuksi lausunnostaan, että hän nitistäisi terroristit vaikka yleisessä käymälässä.
Asiallisen kirjakielistä venäjää puhuva Putin on usein hyödyntänyt katuslangia ja omanlaistaan mustaa huumoria osana kovan miehen rooliaan.
Sota jätti väkivallan perinnön
Tällä kertaa Venäjän joukot kukistivat kovaotteisesti pohjoiskaukasialaisen alueen itsenäisyyspyrkimykset.
Sota oli verinen ja pitkällinen, ja keskusvalta joutui tukeutumaan pitkälti paikalliseen tšetšeenieliittiin. Kapinalliset ja kilpailijansa sumeilematta päihittänyt Ramzan Kadyrov sai tasavallan käytännössä läänityksekseen.
Tšetšenian sodat (1994–96 ja 1999–2009) jättivät Venäjälle raskaan väkivallan perinnön.
Putinin kautta mustasivat toimittajien ja ihmisoikeusaktivistien murhat. Länsimaissa erityisesti huomiota saivat journalisti Anna Politkovskajan murha 2006 ja liberaalin oppositiopoliitikon Boris Nemtsovin murha 2015.
Kummassakaan tapauksessa murhan tilaajaa ei ole saatu oikeuden eteen.
Putin suitsi oligarkkien valtaa
Putinin keskeinen lupaus oli tuoda vakautta 90-luvun sekasortoisten vuosien väsyttämille venäläisille.
Öljynhintojen nousun luoma talousbuumi nostattikin maan elintasoa ja vahvisti valtiota. Putinin kaudella Venäjä on kyennyt maksamaan Neuvostoliitolta perinnöksi jääneet valtavat velat.
Kansansuosio ja turvallisuuselimien tuki antoivat Putinille vankan selkänojan haastaa liian ylimielisiksi käyneet oligarkit.
Putinin kanssa ristiriitoihin joutuneet oligarkit joutuivat maanpakoon tai peräti Siperiaan kuten Mihail Hodorkovski.
Samaan aikaan hallinto tiukensi otettaan mediasta, kun samaisten oligarkkien omistukseen joutuneita tiedotusvälineitä palautettiin suoraan tai välillisesti valtion kontrolliin.
Oligarkit vaihtuivat. Turvallisuuskoneiston riveistä nousseet niin sanotut silovikit kasvattivat rooliaan valtionjohdossa ja valtionyhtiöissä kuten öljy-yhtiö Rosneftissä.
Rosneft käytännössä nielaisi talousrikoksista tuomitun Hodorkovskin Jukos-öljy-yhtiön.
Keskusvaltaa lujitettiin
Samaan aikaan Putin rakensi niin sanottua vallan vertikaalia, jossa keskushallinnon asemaa lujitettiin suhteessa alueisiin.
Hallitsevaksi puolueeksi rakennettiin Yhtenäinen Venäjä, jonka riveihin asemoituivat kaikki kynnelle kykenevät eliitin jäsenet.
Oppositiopuolueiden asema kävi ahtaaksi. Venäjällä alettiin puhua järjestelmän sisäisestä oppositiosta eli duumassa istuvista Kremlille myötämielisistä oppositiopuolueista ja järjestelmän ulkopuolisesta katu-oppositiosta.
Putin itse pyrki pysyttelemään puoluepolitiikan yläpuolella. Putin tasapainotti lukuisia keskenään kilpailevia valtaryhmittymiä hallinnon ja eliitin sisällä.
Aiemmin alueitaan itsevaltaisin ottein johtaneet kuvernöörit joutuivat nöyrtymään viimeistään 2004, kun Putin lopetti Beslanin panttivankitragedian varjolla kuvernöörien suorat kansanvaalit ja siirrätti nimitykset Kremliin.
Operaatio ”Seuraaja”
Venäjän perustuslaki sallii presidentille vain kaksi peräkkäistä virkakautta. Putin noudatti lain kirjainta. Hänen tilalleen nousi läheinen liittolainen Pietarista, liberaalina teknokraattina tunnettu Dmitri Medvedev. Putin itse jäi pääministeriksi.
Medvedevin presidenttiys jäi vain yhteen kauteen.
Syksyllä 2011 Putin ja Medvedev ilmoittivat, että miehet vaihtaisivat taas rooleja. Putin asettui jälleen ehdolle presidentiksi vuoden 2012 vaaleissa.
Operaatio vieraannutti Putinista erityisesti kaupunkilaista liberaalia keskiluokkaa, joka oli jo varovasti ehtinyt toivoa Medvedevin valtakauden merkitsevän aiempaa vapaampaa poliittista ilmapiiriä.
Mielenosoitusaalto huolestutti vallanpitäjiä
Turhautuneisuus purkautui duuman vaalien jälkeen 2011, kun vaalivilpistä suuttuneet kansalaiset lähtivät kaduille suurissa kaupungeissa vaatimaan rehellisiä vaaleja.
Mielenosoitukset olivat Venäjällä suurimmat sitten 90-luvun. Hetken epäröinnin jälkeen viranomaiset reagoivat 2012 kiristämällä otteitaan mielenosoittajia vastaan.
Esimerkkinä kiristyneestä ilmapiiristä oli Pussy Riot -ryhmän aktivisteille luetut kovat tuomiot huliganismista elokuussa 2012.
Toinen ilmentymä ”ruuvien kiristämisestä” oli ulkomaisista agentteja koskeva laki, joka iski ankarasti ulkomaista rahoitusta saavaan kansalaisjärjestökenttään.
Venäjän johdossa oli jo pitkään suhtauduttu epäillen niin sanottuihin värivallankumouksiin, jotka ravisuttivat hallintoja entisen Neuvostoliiton alueella (Georgia 2003, Ukraina 2004, Kirgisia 2005).
Kreml syytti Yhdysvaltain rahoittavan oppositioaktivisteja ja kriittisiä kansalaisjärjestöjä sille epämiellyttävien hallintojen kaatamiseksi.
Lännen ja Venäjän suhteet tulehtuivat
Kolmannella virkakaudellaan maailmalle on näyttäytynyt ulkopoliittisesti aiempaa aggressiivisempi Putin.
Esimakua Venäjän ja lännen välien tulehtumisesta oli tosin saatu jo aiemmin.
Vuonna 2007 presidentti Putin piti Münchenissä puheen, jossa hän arvosteli Yhdysvaltoja pyrkimyksestä yksinapaiseen maailmanvaltaan.
Elokuussa 2008 Venäjä ja Georgia kävivät lyhyen sodan Etelä-Ossetian alueesta. Taustalla vaikutti Georgian presidentin Mihail Saakašvilin pyrkimys viedä maansa läntiseen sotilasliittoon Natoon.
Venäjän johtoa ärsyttivät muun muassa Kosovon itsenäisyyden tunnustaminen 2008 ja Naton sotilasoperaatio Muammar Gaddafin kaatamiseksi Libyassa 2011.
Ukrainan painolasti
Vuonna 2013 Venäjän naapurin Ukrainan sisäpolitiikka kriisiytyi Venäjän ja EU:n ristivedossa.
Kansannousu syrjäytti Venäjän tukeman presidentin Viktor Janukovytšin, minkä jälkeen Venäjä miehitti Krimin niemimaan ja tuki sotilaallisesti separatisteja Itä-Ukrainassa.
Tämä viilensi Venäjän ja lännen suhteet pakkaslukemiin.
Putinin kannalta hankalaa oli, että läntiset pakotteet tulivat hetkellä, jolloin Venäjän taloutta painoivat matalat öljyn maailmanmarkkinahinnat.
Syyriassa Venäjä onnistui yllättämään länsimaat asettumalla sotilaallisesti presidentti Bashar al-Assadin hallinnon taakse. Venäjän tuki on ollut oleellinen Assadin selviämiselle.
Samalla Putin asemoi itsensä niin, että Venäjää ei voida ohittaa Syyrian konfliktin ratkaisuyrityksissä.
Yhdysvaltain suhteet viilenivät edelleen, kun Venäjän syytettiin sekaantuneen Yhdysvaltain presidentinvaaleihin 2016 syöttämällä julkisuuteen demokraattien Hillary Clintonille epäedullista aineistoa.
Vaalit voittaneen Donald Trumpin puheet Venäjä-suhteiden kohentamisesta ovat jääneet sikäli tyhjiksi, että kongressi on sitonut presidentin kädet Venäjä-pakotteissa ja tutkinnat epäillyistä Venäjä-suhteista rasittavat Trumpin hallintoa.
Lihavat vuodet eivät heti palaa
Krimin miehityksen patrioottiset mielialat nostattivat jälleen Putinin kannatusta Venäjällä. Samaan aikaan ideologinen ilmapiiri Venäjän sisällä kääntyi aiempaa konservatiivisempaan suuntaan.
Juuri nyt taloustilanne näyttää kehittyvän Putinin jatkokauden kannalta suosiollisesti.
Venäjän talouskehitys on tänä vuonna palannut kasvu-uralle vuosien 2015–16 laskun jälkeen. Maailmanpankki ennustaa Venäjän talouden kasvavan tänä vuonna 1,7 prosenttia, samoin ensi vuonna ja 1,8 prosenttia vuonna 2019.
Kasvuprosentit jäävät pieniksi 2000-luvun alun huippuvuosiin verrattuna, ja ilmassa on edelleen epävarmuustekijöitä. Bloombergin kolumnisti Leonid Bershidsky varoittaa, että Venäjän talouskasvu on nojannut liikaa velkaantuviin kotitalouksiin.