Suomessa pragmaattiseksi eli käytännönläheiseksi kutsutaan usein sellaista näpräämistä, jossa ei ole mitään pragmaattista. Samalla leimakirves heiluu ja esimerkiksi ympäristöaktivistien vaatimukset ilmastonmuutoksen torjumiseksi kuitataan utopiaksi.
Jossain vaiheessa on unohdettu, että utopiaa tarvitaan. Rohkeat visiot raivaavat tilaa merkittäville parannuksille, kuten historian lukuisat esimerkit osoittavat. Ennen Suomen itsenäistymistä naisasialiike vaati totaalista tasa-arvoa ja köyhälistön aseman parantamista. Jos he olisivat keskittyneet vaatimuksissaan vain äänioikeuden saavuttamiseen, sitä tuskin olisi saavutettu niin nopeasti. Pitkän aikavälin edistys tapahtuu lähes poikkeuksetta näin.
Tietenkään näkemys itsessään ei riitä. Ideoinnin tueksi tarvitaan konkretiaa, joten ideoita on kokeiltava käytännössä. Sisällötön mesoaminen tai oman hyveellisyyden korostaminen ei lopulta tuo utopiaa yhtään sen lähemmäksi kuin pragmaattiseksi väitetty näpräilykään. Esimerkiksi ilmastokatastrofin keskellä toteutuskelpoisina pidetyt toimet ovat kerta toisensa jälkeen muistuttaneet aurinkotuolien järjestelyä Titanicin kannella.
Nuorten idealismia harvoin tuetaan, vaan sitä on pikemminkin tapana ampua alas. “Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.” Yksi keino on toppuutella: “Tätä kokeiltiin jo 80-luvulla, eikä siitä mitään tullut.” Toinen tapa on kyseenalaistaa. Sedät ja tädit pitävät kommenteillaan huolen siitä, että teini-ikäinen luopuu pian vegaaniudestaan.
Idealismia käytetään lyömäaseena myös julkisessa keskustelussa. Yksi esimerkki saatiin jokin aika sitten, kun sosiaalipolitiikan asiantuntija Heikki Hiilamo kutsui Ylen kolumnissaan perustuloaktiiveja “militanteiksi” ja paheksui Antti Jauhiaisen kanssa kirjoittamaani vieraskynää New York Timesissa. Hiilamon mielestä paljon myönteistä huomiota herättäneen perustulokokeilun kritisointi kansainvälisessä mediassa oli “oman pesän likaamista”.
Kritiikkimme oli aiheellista, eikä sitä kuitata puolustamalla kansallista imagoa. Tekstissämme oli kolme kärkeä: hallitus on keskeyttämässä kokeilun vastoin alkuperäisiä suunnitelmia, tutkimuksen fokus työllistymisvaikutuksiin on liian kapea ja koeryhmä on liian pieni. Hiilamo on toisaalla todennut itse samat asiat. Valmiutemme kritisoida hallitusta ja osoittaa nykyisen kokeilun virheet olivat kuitenkin hänelle liikaa.
Itsensä esittäminen pragmaatikkona on kieltämättä toimiva retorinen kikka.
Paljastavinta tekstissä on kuitenkin Hiilamon tapa asemoida väittelyä. Hän määrittelee muiden mielipiteet ja argumentit "militanteiksi" ja samalla omat mielipiteensä pragmaattiseksi järjen ääneksi.
Itsensä esittäminen pragmaatikkona on kieltämättä toimiva retorinen kikka. Suomessa argumentti painaa enemmän, jos sen vastakohdaksi asettaa naiivin idealismin. Tästä ajattelutavasta tulisi kuitenkin päästä eroon. Utopiaa nimittäin tulee tavoitella, ja utopistit ovat hyödyllisiä – myös itseään pragmaatikkoina pitäville.
Hyvinvointivaltiota rakennettaessa lapsilisät, julkinen sairausvakuutus, kahdeksantuntiset työpäivät ja peruskoulu olivat mahdollisia saavuttaa, koska kansanliikkeillä oli vaikutusvaltaa ja utopistinen tavoite tasavertaisesta ja oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta. Utopisti venyttää keskustelun rajoja, ja mahdollistaa muille keskitien kulkemisen.
Ketkä sitten voisivat olla nykyajan utopisteja? Kuvitellaan tilanne, jossa Suomessa on vaikutusvaltainen kansanliike, joka vaatii demokraattisia työpaikkoja ja laadukasta työelämää jokaiselle. Tällaisessa tilanteessa pragmaatikkojen olisi helpompi ajaa pienempiä korjausliikkeitä, kuten vähentää työttömien kyykytystä ja kohentaa työehtoja, koska heidän ehdotuksensa olisivat verrattain maltillisia.
Jos eläinoikeusaktivistit puolestaan saisivat entistä enemmän näkyvyyttä ja kannatusta utopistisina pidetyille vaatimuksilleen tehotuotannon lopettamisesta, olisi todennäköisempää että tuotantoeläinten oloja parannettaisiin. Kaikkea ei voi saada heti, ja näillä parannuksillakin on merkitystä.
Kumpi sitten on oikeassa – pragmaatikko vai utopisti? Kysymykseen ei voi vastata, koska koko asetelma on virheellinen. Utopian tavoittelu on pragmaattista, sillä se tarjoaa suunnan. Muuten eksytään ja otetaan askeleita väärään suuntaan.
Utopistien mustamaalaaminen on lopetettava. Ilman kaukokatseista yhteiskunnallista ajattelua ollaan helposti umpikujassa. Ja mitä tulee sukulaisten parjaamaan teiniin, tulisi hänen huolensa eläinten hyvinvoinnista ja ilmastokatastrofista ottaa vakavasti. Ilman kasvissyöntiä niitäkään tuskin ratkaistaan.
Joona-Hermanni Mäkinen
Kirjoittaja on Parecon Finlandin varapuheenjohtaja, tietokirjailija sekä luokan- ja historianopettaja. Hän on kirjoittanut mm. The New York Timesiin ja Jacobin Magazineen.