Tein alkusyksystä perusteellisen muuttosiivouksen. Joukossa oli laatikoita, joita ei ollut avattu pariinkymmeneen vuoteen. Yhdessä niissä oli siististi pinossa kasa erilaisia nimikirjoituksia. Muun muassa Boniek, Michel Platini, Pasi Rautianen, Atik Ismail, arvokkaimpana ” A big kiss to Marianne - Pele ”.
Isäni työskenteli parikymmentä vuotta jalkapallon parissa ja toi työreissuiltaan minulle tuliaisiksi yleensä pelipaidan ja monesti myös bonuksena jonkun huippupelaajan nimikirjoituksen. Elettin 80-luvun puoliväliä, minä hengitin, nukuin, leikin ja unelmoin futista.
Samasta laatikosta löytyi sen aikainen päiväkirjani, jossa harakanvarpailla kirjoitetut tekstit sisälsivät pääosin tekstiä jalkapallosta: miten harjoitukset olivat menneet, miten peli sujui, montako maalia tein, olinko oppinut jotain uutta ja tietenkin ihailemieni pelaajien kuvia tarroina ja piirroksina. Brasilialainen Zico, Platini, Saksan maajoukkuehyökkääjä Karl-Heinz Rummenigge, hollantilainen Marco Van Basten ja Ruud Gullit.
Yhdenkään naisjalkapalloilijan nimeä ei löytynyt päiväkirjani sivuilta, nimikirjoituksistani, idoleistani. Ainoa naisurheilijan nimikirjoitus oli keihäänheittäjä Tiina Lillakin kortissa, jonka sain häneltä fanikirjeeni paluupostina hänen voitettuaan koti MM-kisoissa kultaa.
Yle julkaisi hiljattain juttusarjan naisurheilijoiden arjesta ja taloudesta. YLE teki myös tutkimuksen naisurheilijoiden näkyvyydestä kahden vuoden ajalta Urheiluruudussa, sekä YLEn verkkosivuilla. Yksilölajeissa tasa-arvo toteutuu Yle Urheilun tarjonnassa nykyään hyvin, palloilulajeissa on edelleen suuria eroja. Se ei valitettavasti yllättänyt.
Yksilöurheilijoista on tuotu esille valovoimaisia yksilöitä, hienoja tarinoita, joka on tuottanut lajeille lisää seuraajia. Mutta missä näkyvät myös ne naispuoleiset joukkueurheilijat, joiden maalit lähettävät lapsia pihalle, halleihin,kentille harjoittelemaan, matkimaan esikuviensa suorituksia? Aivan kuten minutkin 1982 miesten MM-kisojen Brasilia-Skotlanti ottelun jälkeen: Zicon käyttämät harhautukset oli vaan pakko oppia! Noista kisoista on 35 vuotta aikaa. Ja edelleen jos esitämme kysymyksen tytölle, joka pelaa jalkapalloa, kuka sinun idolisi on, kymmenestä kahdeksan vastaa miespelaajan nimen.
Huippu-urheilijan kipinän taustalla on yleensä unelma. Unelma osata joku taito, unelma kilpailla jollain tasolla, seurassa tai kisoissa. Se unelma on monesti syttynyt jostain mallista, toisen ihmisen teosta tai suorituksesta, joka herättää innostuksen pyrkimään samaan. Miespuolisten urheilijoiden suorituksia ja heidän tarinoitaan näkee televisiossa, printtimediassa, verkossa ja sosiaalisessa mediassa joka ikinen päivä niin paljon, että sitä ei ehdi edes seuraamaan.
Toki kyse on myös siitä, kuten Joose Palonen kolumnissaan toteaa, että esimerkiksi televisiossa näkyvyyteen vaikuttavat lajin harrastajamäärät, kansainvälinen levinneisyys, kilpailullinen vaativuus ja menestys. Mutta kyse on pitkälti myös valinnoista. Ainakin jokainen valtion apuja, yhteiskunnan rahoja saava yhdistys ( lajiliitot, seurat) ovat velvollisia toteuttamaan tasa-arvoa toiminnassaan. Kansastahamme on tällä hetkellä yli puolet naisia ja tyttöjä, mutta näkyykö se urheilumahdollisuuksissa, asenteesamme tyttöjen ja naisten urheilia kohtaan, tiedotuksessamme, esikuvien esilletuonnissamme?
Sanotaan, että naisia ja tyttöjä ei kiinnosta urheilun seuraaminen samalla tavalla kuin poikia ja miehiä. Onko naisille ja tytöille annettu mahdollisuus naisten ja tyttöjen urheilun seuraamiseen? Onko jokaisella tytöllä ja pojalla mahdollisuus unelmiin urheilussa?
Marianne Miettinen
Kirjoittaja on Suomen Palloliiton 18- ja 19-vuotiaiden tyttöjen maajoukkuevalmentaja ja tekninen johtaja Suomen Palloliitossa. Moiettinen on toiminut valmentajana yli 20 vuotta niin Suomessa kuin Ruotsissa ja USA:ssa. ja on YLE urheilun asiantuntija. ”Ennen valmensin peliä, jota pelaajat pelasivat. Nykyään autan ihmisiä valmentautumaan, jotta he voivat pelata peliä mahdollisimman hyvin.”