Muistaako kukaan miestä nimeltä Vereender Jubbal. Hän on kanadalainen noin kolmekymppinen sikhi, joka pitää elokuvista ja tietokonepeleistä. Marraskuun 14. päivänä vuonna 2015 hän heräsi keskellä yötä eikä saanut unta, joten hän kirjautui Twitter-tilileen ja järkyttyi: Hänestä oli tullut julkisuuden henkilö.
Jubbalin etusivu oli täynnä kuvia, jotka esittivät häntä terroristina, ja niissä häntä syytettiin sekä Pariisin että Nizzan terroriteoista. Ei kestänyt aikaakaan kun espanjalainen lehti La Razón julkaisi hänestä kasvokuvan ja väitti hänen olevan yksi Pariisin terroristeista. Jubbal sai tappouhkauksia, hänen kotiosoitteensa julkaistiin netissä ja hän sai mittansa täyteen vihaisia, rasistisia puheluita – eikä kenellekään tullut mieleen kysyä, miksi sikhi olisi osallistunut islamilaiseen terroriin.
Entäpä sitten mies nimeltä Sunil Sipathi? Hänet löydettiin kuolleena 23. huhtikuuta 2013, autuaan tietämättömänä karusellista, joka hänen ympärillään pyöri. Reddit -verkkosivuston salapoliisit olivat nimittäin viikkoa aiemmin keksineet, että hän oli toinen Bostonin maratonin pommittajista. Supathi oli luultavasti jo tässä vaiheessa kuollut, mutta hänen perheensä sai kantaa seuraukset.
Raivoisat ja uhkaavat puhelinsoitot alkoivat 19. huhtikuuta aamuyöllä. Aamukolmen ja neljän välillä puhelin soi 58 kertaa. Aamukuuteen mennessä uhkailusoittoja oli ollut satoja ja seuraavana päivänä vaino jatkui. Monissa nimettömissä puheluissa heitä haukuttiin islamisteiksi – vaikka perhe ei ollut islaminuskoinen.
Mainittakoon vielä brittiläisen Marina Joycen perin omituinen tapaus. Joyce on huippusuosittu tubettaja, joka joutui omituisten tapahtumien keskipisteeksi kesällä 2016. Joku hänen faneistaan laittoi liikkeelle huhun, jonka mukaan Joycella ei ole kaikki hyvin. Spekulaatiot alkoivat välittömästi: ensin puhuttiin huumeongelmasta ja perheväkivallasta, mutta pian jo uskottiin, että Joyce on kidnapattu tai ISISin vanki, ja että hän esiintyy videoilla pakosta.
Teini-ikäiset fanit hyperventiloivat: he eivät saaneet nukuttua, he vapisivat, ja saivat kaikenlaisia stressireaktion oireita. Joyce koetti vakuutella, että hän on kunnossa, mutta se ei auttanut. Tilanne laukesi vasta, kun poliisi kävi Joycen luona ja vakuutti, että huhut olivat perättömiä.
Mistä näissä tapauksissa on kysymys? Onko kyseessä uusi ilmiö? Onko digiaika lopullisesti pehmittänyt aivomme? Vastaus on ei ja ei. Ilmiö on ikiaikainen ja sen nimi on massahysteria. Sosiaalinen media vain on mahdollistanut sen, että muinaiset massahysteriaan taipuvaiset aivomme voivat revitellä pidäkkeittä, ja laittaa hysterian kiertämään.
Massahysteriat ovat aina olleet osa ihmisyhteisöjen elämää. Olettehan kuulleet 1300-1600-lukujen tanssimaniasta, joka tempasi mukaansa kokonaisia kyliä tai ihmisjoukkoja Euroopassa? Ihmiset alkoivat tanssia hillittömästi eivätkä voineet lopettaa, ennen kuin kaatuivat voimattomina maahan. Entä 1800-luvun kävelymania? Nuoret miehet ympäri Euroopan lähtivät kävelemään kuin transsissa, muistamatta keitä he olivat ja missä he olivat, ja ainoa hoito oli sitoa heidät sänkyyn kiinni. Kuuluisa esimerkki on myös eurooppalaisissa nunnaluostareissa 1600-luvulla tavatut maaniset episodit.
Kun minä haukottelen, pian sinäkin haukottelet. Kun minä kysyn, onko täällä kirppuja, pian sinä raavit itseäsi.
Kaikille massahysterioille on yhteistä, että ne voivat alkaa vain yhdestä tai kahdesta henkilöstä, mutta leviävät kulovalkean tavoin muihin ihmisiin. Miksi? Siksi, että olemme sosiaalinen laji ja tartutamme tunnetilamme toisiin ihmisiin. Kun minä haukottelen, pian sinäkin haukottelet. Kun minä kysyn, onko täällä kirppuja, pian sinä raavit itseäsi. Kun kysyn, onko täällä homeongelma, pian sinäkin haistat jotakin omituista. Nämä ”tartunnat” eivät aina tarvitse lhmisten välistä kosketusta. Ne leviävät huhupuheista, mediasta tai sometileiltä ihmismieleen puhtaasti psykologisena tartuntana.
Massahysterioiden historia kuitenkin osoittaa, että meidän ei tarvitse elää niiden armoilla. Taikauskoisella keskiajalla ne olivat yleisiä, mutta kun valistuksen aika pääsi kunnolla käyntiin, massahysteriatkin vähenivät. 1900-luvun alussa massahysterioita raportoitiin eniten tilanteista, joissa a) olosuhteet olivat autoritäärisen ankarat ja b) jossa oli paljon suggestioalttiita ihmisiä. Niinpä tuolloin tyypillisin massahysterian tapahtumapaikka oli koulu, jossa a ja b yhdistyivät. Yhden lapsen kouristuskohtaus saattoi laukaista kouristeluepidemian koko koulussa. Kun koulu muuttui, nämä episodit vähenivät, mutta vielä tänä päivänä massahysteriat ovat yleisiä Aasian ja Latinalaisen Amerikan kouluissa.
On kuitenkin yksi länsimaa, jolla on ollut aivan omanlaisensa suhde massahysteriaan: Yhdysvallat. Ei tarvitse mennä kuin 1980-1990-luvuille, kun löydämme sieltä kaikenlaisia hysteerisiä kulttuuri-ilmiöitä. Näistä mainittakoon päiväkotien satanismikohu, joka kesti koko vuosikymmenen; palautettujen muistojen epidemia, jossa tuhannet ihmiset saatiin uskomaan valemuistoihin; monipersoonahäiriön epidemia, jossa tuhansilta ihmisiltä diagnosoitiin sivupersoonia; ja tietenkin UFO-sieppausten aika.
Me olemme nyt kaikki amerikkalaisia – ja lisäksi päätoimittajia omassa mediassamme, jonka sisältö voi olla pahinta roskaa.
Euroopassa näillä epidemioilla ei juurikaan ollut menestymisen mahdollisuuksia. Naureskelimme niille ja tunsimme ylpeyttä siitä, että meillä sentään käytettiin tervettä järkeä. Ajattelimme, että amerikkalaisten hölmöily oli hinta siitä, että heidän kulttuurinsa oli niin median läpitunkema, että heidät saatiin uskomaan mihin vain. Katsokaapa ympärillenne ja sanokaa, eikö kaikki ole muuttunut? Me olemme nyt kaikki amerikkalaisia – ja lisäksi päätoimittajia omassa mediassamme, jonka sisältö voi olla pahinta roskaa.
Tässä mediassa mikään ei leviä yhtä varmasti ja nopeasti kuin pelko ja hätä, ja pelkojen joukossa ylivoimainen epidemioiden aiheuttaja on näkymätön uhka. Jokin paha liikkuu maailmassa; se piilee talon rakenteissa; se on kätketty rokoteampulliin; se säteilee seinien läpi; se kulkeutuu luonnottomana värähtelynä tuulivoiman roottoreista. Yksi kuvailee oireitaan facebookissa ja kymmenen nostaa kätensä: Minulla myös! Facebook ei ole vain maailmanlaajuinen turpakäräjät: se on silkkaa noituutta, mustan ja valkoisen magian uusi koti.
Näin olemme siirtyneet pysyvästi hysteeriseen maailmaan. Hysteeriset aallot lyövät laidasta laitaan kaikkialla; reaktiot ja vastareaktiot; noitavainot, lynkkaukset, häpeä ja sosiaalinen kontrolli; valheet, totuudet, taikausko ja salaliitot; kaikki kohtaavat toisensa samanarvoisina sosiaalisen median heimokylässä. Ranskalainen sosiologi Bruno LaTour julkaisi vuonna 1991 kirjan nimeltä ”Me emme koskaan olleet moderneja”. Nyt voisi olla aika uudelle kirjalle: ”Meistä on jälleen tullut primitiivejä”. Todellakin, jos joskus ihmettelet, miksi teinisi ei pääse irti älypuhelimestaan, googlaa antropologien vanha termi: spirit possession.
Kun siis seuraavaksi kuulette hysterian aaltojen nousevan, kuunnelkaa tarkkaan. Voitte kuulla ruman ja vastenmielisen äänen. Kun muinainen mieli ja huipputeknologia kohtaavat, ne särähtävät kuin sirkkeli naulaan, ja siitä syntyy tämä maailman kokoinen riitasointu.
Jani Kaaro
Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.